Kotiseututyötä myytin murtamiseksi ja tiedon ajantasaistamiseksi
#suomitoimii #yhdessä
Kotiseututyö tuo ensimmäisenä mieleen pölyyntyneitä papereita selailevan naisen. Miten minä siihen liityn?
Olen nelikymppinen paluumuuttaja, jonka tarina on klassinen. Paluu 20 vuoden kaupunkikierrokselta lapsuuden pikkukuntaan alkoi houkuttaa, kun omalle lapselle piti löytää riittävän hyvä hoitopaikka. Vaikka aikuiset usein arvostavat mahdollisuutta ”hukkua massaan” kaupungissa, itse olen arvostanut maalla lapsen mahdollisuutta erottautua ryhmästä yksilöllisine tarpeineen.
Lähdin nuorena pikkupaikkakunnalta ovet paukkuen: en koskaan palaa tähän tuppukylään. Ja kun palasin keski-ikäisenä, huomasin muuttuneeni maaseutu- ja someaktivistiksi. On käytävä kauempana, että kotiseutugeenit edes aktivoituvat.
Kotiseututyötä somesissinä
Teen maalta käsin digitaalista etätyötä, minulle se oli arkea jo ennen koronaa. Työnantajani ovat pääasiallisesti kaupungeissa. Digitaalinen verkostoni asumishistorian lisäksi antaa perspektiiviä: saan päivittäin erilaisia näkymiä useisiin kuntiin ja jopa maihin.
En ole koskaan työskennellyt asuinkuntani kuntaorganisaatiossa tai osallistunut kotiseutuyhdistyksen toimintaan: silti haluan tehdä maaseudun arkea näkyväksi.
Somepostaukseni ovat lyhytkertomuksia siitä, miten lääkäriin pääsee puolen tunnin varoitusajalla. Se on haiku omatoimikirjastosta, josta pääsee nauttimaan itselle sopivana aikana ja jonka uutuuskirjoja ei tarvitse jonottaa 700 muun varaajan kanssa.
Se on maisemataulu järvestä, joka avautuu vessan ikkunaankin. Se on lähimmäisenrakkaus, joka kävelee ovesta sisään kuhafileinä, lämpimänä leipänä, korvapuustina ja katolle kiipeävänä miehenä.
Se on lapsen koulutaksiin unohtunut reppu, jonka taksikuski asiakseen palauttaa kotiimme. Koulu, jossa räätälöidään lapsille opintie.
Se on tuulimyllyjä vastaan taistelua. Se on osallistumista keskusteluihin, joissa uskotaan, että maalle jäädään, kun ei muualle päästä. Se on myyttien murtamista maaseudun näivettyneistä palveluista.
Se on argumentointia paikkariippumattoman, uudistuvan työn ja maaseudun osaamisen puolesta.
Kotiseutusilmä vaatii välimatkaa
Kehittämisherkkyys vaatii kokemuksia erilaisista asuinpaikoista sekä erilaisten kuntien palvelujen käytöstä. Sihtiin tarttuu kultahiput: niistä on luettavissa, miksi juuri minun kotiseutuni jaksaa ihastuttaa tai miten sitä voisi kehittää, että joku muukin voisi kokea sen uudeksi kotiseudukseen.
Sekä etätyöntekijänä että maaseudulle sijoittuneena asiantuntijana koen olleeni uudistuvien työtapojen ensimmäisessä aallossa. Voiko moderni kotiseututyö siis olla myös nykyaikaisen ja oikean tiedon levittämistä kotiseuduistamme, muutosvalmiuksien kehittämistä alueillamme sekä luutuneiden asenteiden romuttamista?
Nuorena ajattelin, että tavoittelemisen arvoisinta on jättää pieni taakseen ja raivata tie isoon maailmaan. Nyt ajattelen, että virtahan se siinä vie. Enemmän saa ponnistella raivatakseen maailman pieneen kylään, rakentaakseen siltoja.
Kirjoittaja on strategisen viestinnän, digitalisaation ja muutosjohtamisen asiantuntija, joka asuu Pohjois-Savon pienimmässä kunnassa Tervossa ja elämöi maaseudun puolesta.