Kotiseutuliitto sillanrakentajana polarisoituvassa maailmassa

Sampo Suihko, Kotiseutuliiton hallituksen puheenjohtaja

Rakkaudesta kotiseutuun – vastakkainasettelun tien vaihtoehtona on osallistava yhteisöllisyyden polku – mutkikkaampi, kivikkoisempi ja vaikeampi, mutta kestävämpi ja vahvempi.

Sampo Suihko. Kuva: Anna-Maija Halme.

Viime aikoina kukaan meistä ei ole voinut välttyä joutumasta keskusteluun rakkaan kotomaamme ja koko maailman arvoperustasta, järjestyksestä ja tulevaisuudesta. Illan uutiset, päivän aviisit ja 24 h sosiaalinen media suoltavat silmillemme kilvan sekä tietoa että valeuutisia tapahtumista ja asioista, jotka nostattavat tunteet pintaan ja aiheuttavat tutussakin porukassa kipakkaa mielipiteen vaihtoa, jopa pelkoa ja riitaa. Isossa kuvassa pelkäämme maailman olevan hukassa, lähikuvassa tunnistamme kotiympäristöämme ja läheisiämme kohtaavat uhat. Yksi rakentaa muureja, toinen tarjoaa suojaa…

Ansioituneet tieteen tekijät, joka tason päättäjät, business-enkelit, yrittäjät, virkahenkilöt, herrat ja narrit, wanhat ja nuoret – kaikki törmäämme yhä tiiviimmin kysymykseen: mitä me/minä voimme tehdä, millaisessa kunnossa jätämme lähiympäristön ja maailman lapsillemme, lapsenlapsillemme ja heidän perillisilleen. Silmiä, korvia ja tunteita ei pääse pakoon.

Kotiseutuliitto on historiansa kuluessa toiminut erilaisissa muutosvaiheissa. Heti sodan jälkeen 430 000 siirtolaista Karjalasta, Kuusamosta ja Sallasta aloitti elämänsä uusilla kotiseuduilla, seuraavien vuosikymmenten aikana väestön siirtyminen kasvukeskuksiin ja niiden kehyskuntiin muutti oleellisesti maamme väestörakennetta. Tuoreimpana muutoksena on maahanmuuttajien määrän kymmenkertaistuminen 1990–2010 sekä viime vuosien pakolaiskriisien aiheuttama mittava turvapaikanhakijoiden sijoittuminen Suomeen.

Kotiseututyö on maatamme koskeneissa muutosvaiheissa toiminut rakkaudesta kotiseutuun
-ilosanoman levittäjänä: 50-luvun kukoistamiskauden aikana perustettiin suuri määrä kotiseutuyhdistyksiä ja -museoita, 70-luvulla suunnaksi otettiin kehittyvä kaupunkityö. Viime vuosien haasteeseen maahanmuuttajaväestön kotouttamiseksi on kotiseututyössä kehitetty mainioita osallistavia uusia toimintamuotoja ja vahvistettu vanhoja. Yhä useammin johtotähtenä on monikotiseutuisuuden korostaminen: meillä kaikilla on nykyimmeisen elämänmuodon myötään tuomana useita rakkaita kotiseutuja; isovanhempien, vanhempien, sukulaisten ja työn myötä syntyneitä vahvoja siteitä.

Tulevaisuudessa kotiseutuja ja maailmaa kokonaisuudessaan on rakennettava niin Suomessa kuin globaalisti kestävän kehityksen arvojen pohjalta; muuta mahdollisuutta en näe olevan olemassa. Ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen kestävyys muodostavat kokonaisuuden ja kirkkaat tavoitteet, jopa niiden mittarit – ja samalla saamme vastauksen lastenlapsemme kysymykseen: vaari, mitä Sinä teit tulevaisuuteni turvaamiseksi? Tämä teksti kuvaa asiaa mielestäni hyvin:

Kotiseutuyhteisöjen tarkoituksena on vahvistaa kotiseututietoisuutta, edistää moniarvoista kansallista kulttuuria ja sen arvostusta paikallisten ja alueellisten piirteiden pohjalta, kehittää monimuotoista kotiseutu- ja kulttuuriperintötyötä kaupungeissa, kunnissa ja maakunnissa, tukea paikallista ja alueellista omatoimisuutta ja kotiseutuhenkeä sekä toimia ja vaikuttaa kotiseututyön tavoitteiden toteuttamiseksi yhteiskunnan päätöksenteossa.