Tutkimus toteaa, että kansalaistoiminnan hyödyntämiseen kriiseissä ei ole riittävää valmiutta
Paikallista kansalaistoimintaa ei tueta tutkimuksen mukaan riittävästi, vaikka se on keskeinen osa yhteiskunnan kriisinkestävyyttä
Suomen ympäristökeskuksen, Helsingin yliopiston ja Demos Helsingin tuoreessa tutkimuksessa selvitettiin kansalaistoiminnan merkitystä yhteiskunnan kriisinkestävyydelle. Kotiseutuliitto osallistui tutkimukseen yhteistyökumppanina.
Tutkimukseen kuuluvassa kyselyssä vain vajaa neljännes kansalaistoimijoita edustavista vastaajista koki, että kansalaistoimijat on huomioitu hyvin viranomaisten varautumistyössä. Julkista hallintoa edustavista vastaajista lähes puolet mutta kansalaistoimijavastaajista vain kolmannes arvioi alueensa kansalaistoimijoiden käyvän viranomaisvuoropuhelua alueen pitkäjänteisestä kehittämisestä.
Yhdessä tekeminen luo valmiutta toimia ja huomioida haavoittuvat
Julkisen hallinnon edustajilla oli kautta linjan kansalaistoimijoita myönteisempi käsitys yhteistyöstä.
“Vaikka kysely ei ole kaikilta osin edustava, tulokset kertovat tarpeesta tunnustaa kansalaistoiminta vahvemmin osana varautumista ja pitkäjänteista vastaamista esimerkiksi ilmasto- ja luontokriiseihin. Varautumistyön koordinoinnissa on puutteita. Viranomaiset myös hyödyntävät riittämättömästi paikallista tietoa kuten saatavilla olevaa paikkatietoa, sosiaalista mediaa ja tiedonkeruun joukkoistamista”, dosentti Pasi Mäenpää Helsingin yliopistolta sanoo.
“Kyselyn haavoittuviin ryhmiin liittyvät tulokset ovat huolestuttavia. Kansalaistoiminta on merkittävä osa kriisinkestävyyttä eli resilienssiä. Kaikenlainen yhdessä tekeminen luo valmiutta toimia myös häiriötilanteissa ja huolehtia siitä, että kenenkään avun tarve ei jää huomaamatta. Naapurit ja läheltä löytyvät yhteisöt auttavat ja ovat tärkeitä kriiseistä selviämisessä erityisesti harvaan asutuilla alueilla, mutta myös muualla”, professori Henrietta Grönlund Helsingin yliopistolta sanoo.
Yksi kansalaistoiminnan monista merkityksistä on se, että kansalaistoimijat pystyvät tavoittamaan ihmisiä, joita muut eivät. Esimerkiksi järjestöjen ylläpitämät matalan kynnyksen kohtaamispaikat voivat olla joidenkin haavoittuvassa asemassa olevien ainoa yhteys yhteiskunnan instituutioihin.
Viranomaispuhe varautumisesta kohdistuu tutkimuksen mukaan usein yksilöihin ja kotitalouksiin. Kuitenkin myös yhteisöt ovat häiriötilanteissa ja kriiseissä keskeisiä toimijoita. Ihmisetkin ovat toimijoita, eivät vain kotivaran kuluttajia ja henkisen kriisinkestävyyden kohteita.
“Paikallinen kansalaistoiminta täydentää viranomaisvetoista ’kovaa’ turvallisuutta ja huoltovarmuutta. Esimerkiksi kylien turvallisuussuunnitelmissa on muun muassa varauduttu varavirtalähteiden käyttöön ja kehitetty kyläradioita varajärjestelmäksi tiedonkulkuun”, erikoistutkija Maija Faehnle Suomen ympäristökeskuksesta sanoo.
Vuorovaikutusta julkisen hallinnon ja kansalaistoimijoiden välille
Tutkijat ovat laatineet joukon suosituksia kansalaistoiminnan tukemiseksi. Suositukset liittyvät verkostotoimintaan, tietoon ja resursseihin. Paikallisen ja alueellisen julkishallinnon ja kansalaistoimijoiden vuorovaikutusta tulee parantaa myös resilienssin näkökulmasta. Jatkuva vuoropuhelu normaalioloissa mahdollistaa yhteistyötä myös kriisitilanteissa.
Julkiselle hallinnolle ehdotetaankin tehtäväksi luoda ja viestiä tilannekuvaa alueensa resilienssin tilasta selko- ja monikielisesti sekä vuorovaikutuksessa muiden toimijoiden kanssa. Kuntia kehotetaan käymään alueensa kansalaistoimijoiden kanssa vuoropuhelua alueen pitkäjänteisestä kehittämisestä.
Paikalliset kansalaistoimijat puolestaan voivat olla aktiivisia alueensa tulevaisuuden haltuun ottamisessa.
Suosituksissa ehdotetaan myös paikallisten toimien sisällyttämistä EU-rahoitusohjelmien arviointikriteereihin varautumisen, demokratian, luonnon monimuotoisuuden ja kulttuurin näkökulmista ja paikallista yhteisöllistä kansalaistoimintaa tukevan Leader-toimintatavan laajentamista käyttöön alue- ja kaupunkikehittämisessä.
Hanketta johti erikoistutkija Maija Faehnle Suomen ympäristökeskuksesta, ja hankkeen päätutkijana toimi dosentti Pasi Mäenpää Helsingin yliopistosta.