Minne katosi Antti Järvi?

Isoisoisää etsimässä

Järvi, Antti: Minne katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Gummerus 2023. 374 s.

Talvisodan jälkeen jäi Neuvostoliiton Suomelta anastamalle alueelle nykyisen tiedon mukaan vapaaehtoisesti 155 henkilöä, ehkä enemmänkin. Näiden joukossa oli muuan lahdenpohjalainen Antti Järvi. Hänen lapsenlapsenlapsensa, Antti Järvi hänkin, toimittaja ja tietokirjailija, lähtee etsimään tuota kesän 1941 maailmanpalossa sukulaisiltaan kadonnutta miestä. Suurena kysymyksenä esiin nousee kysymys MIKSI?

Kuka ja mitä

Kyse on yhdestä suomalaisesta miehestä, hänen vaimostaan ja jälkeläisistään, jotka eivät juuri koskaan kuulleet hänestä mitään. Kun hänestä tuli puhe, vaiettiin. Hän oli tehnyt jotain, jota ei olisi saanut tehdä. Hän oli loikannut. Tai pikemminkin hän oli jäänyt. Neuvostoliittoon. Välirauhan aikana. Aikana, jolloin muut luovutetun Karjalan, Sallan, Petsamon, Ulkosaarten ja myös Hangon asukkaat jättivät kotinsa ja kotikontunsa vieraan valloittajan haltuun – ainiaaksiko? Sitä ei tuolloin vielä tiedetty. Tiedettiin vasta vuonna 1944.

Hän, Antti Järvi, syntyi Jaakkiman maalaispitäjässä Laatokan luoteisrannalla. Elettiin vuotta 1882, ja Suomen suuriruhtinaskunnan elämää, osana suurta Venäjän imperiumia. Mutta tämä suuriruhtinaskunta oli keplotellut aikoinaan Ruotsista erotettuna itselleen pitkälle viedyn autonomian. Tämä Antti oli viimeisiä miehiä, jotka palvelivat Suomen ”vanhassa väessä” – itse asiassa viimeisessä sen ikäluokassa. Suomen kaarti lakkautettiin vuonna 1905 laajan kansalaisvaikutuksen tuloksena. Antti lähti Amerikkaan, kuten niin monet muutkin aikalaisensa. Yhdysvalloissa Antti tutustui kovaan työhön, työläisten epäoikeudenmukaiseen kohteluun, sai virikkeitä sosialistisesta ajatusmaailmasta, joskaan ei sitä kaiketi sisäistänyt, mutta palasi takaisin itsenäistyvään kotimaahansa – Yhdysvaltain kansalaisena. Maassa kuohui, käytiin sisällissotaa, johon Antti ei sekaantunut – Jakkimaan asti eivät sotimiset ulottuneet. Tarkoitus oli palata takaisin mukana vaimo Sanna ja kaksospojat, mutta toisin kävi. Perhe jäi Sortavalan seudulle, Lahdenpohjaan.

Rauha erotti

Oikeistosuomalainen yhteiskuntarauha rikkoutui, kun toisen maailmanpalon ensi lieskat ylsivät Suomeenkin. Maailmansotien välillä kansakunta kehittyi, mutta vastakkainasettelu porvariston ja vasemmistovoimien välillä kyti, vaikka ääriliikkeet olikin maassa saatu puolin ja toisin tukahdutettua. Jossain pinnan alla kuitenkin kyti. Oliko Antilla sympatioita työväenliikkeeseen, oliko Antti punertava? Tätä joutuu tämä nuorempi Antti, tämä kirjailija, jatkuvasti miettimään, kun hänelle selviää suvussa tunnettu, mutta vaiettu totuus. Isoisoisä oli jäänyt talvisodan jälkeen Lahdenpohjaan, josta muut olivat venäläisten alta evakuoitu jäljelle jääneeseen Suomeen. Miksi?

Kirjailija-Antti ottaa itselleen tehtävän, joka tuntuu mahdottomalta. Hän haluaa päästä isoisäisä Antin pään sisään ja saamaan selville, mitä oikein oli tapahtunut, miksi Antti Järvi ei jättänyt kotiaan muiden lailla vaan jäi Neuvostoliittoon. Oliko syy ideologinen, kuten voisi olettaa vai oliko takana jokin ihmissuhde, johon pieniä viitteitä saattoi löytyä. Vai oliko vain niin, että kotikontu voitti isänmaan. Oliko kotikontu vahvempi kuin siteet vaimoon ja lapsiin – vai oliko näissä suhteissa jotain ongelmia. Miksi?

Kirjailija tarjoaa etsintämatkan varrella runsaasti kontekstitietoa, joka jossain määrin tuntuu turhalta yleistiedolta, mutta jonka kautta hän pyrkii avaaman niitä maailmoja, joihin tämän romaanimuotoa lähentelevän teoksen todelliset ja oletetut tapahtumat sijoittuvat.

Rajan taakse jääneet

Teoksen fokuksessa ovat ne ihmiset, jotka jäivät nimenomaan Lahdenpohjan–Sortavalan alueelle, kun evakuointikäsky maaliskuussa 1939 tuli. Muutama ihminen, jotka kirjailija monien kiertoteiden kautta on saanut jäljitettyä, vetäytyi syrjään, kun tyhjennettyjen kylien viimeinen tarkastus suoritettiin, ja ilmestyi esiin, kun uusi vallanpitäjä oli asettunut entisen tilalle. Näiden ihmisten tarinat kehystävät Antti Järven – tämän kotiinsa jääneen tarinaa. Koska tämän tekstin tarkoitus ei ole purkaa kirjailija Järven rakentamaa monimutkaista tarinaa, en tässä yhteydessä lähde avaamaan isoisoisäntarinan nyansseja enkä sitä lopputulosta, mihin kirjailija mietinnässään pääsee. Sehän olisi sama, kuin että dekkariarvostelija paljastaisi sen kuuluisan hovimestarin!

Rajan taakse todella jäätiin. Järvi kuvaa näitä tapahtumia toki teoksensa pääteemasta käsin ja siksipä pari kommenttia tuosta faktatilanteesta sallittaneen.

Kun Järven teosta katsoo tietokirjana, joka käsittelee talvisodassa ja sen jälkeen Neuvostoliiton puolelle jääneitä ihmisiä ja ryhmiä, voidaan siihen lisätä muutama yksityiskohta.

Kirjassa tarjotun tiedon lisäksi todettakoon, että Petsamossa venäläiset ottivat vangiksi jo 28.11 1939 kolme varusmiestä ja seuraavana päivänä ottivat mukaansa vielä rajavartiostosta neljä rajamiestä ja yhden naisen. Samoin kaikki Vaitolahden siviilit vangittiin talvisodan alkupäivänä ja vietiin Hiipinään. Petsamolaisia palautettiin 30.5.1940 mennessä 291 henkilöä. Palauttamatta jäi useita Petsamon munkkeja ja siviilejä 10, joista lapsia neljä.

Kaikkiaan puna-armeijan käsiin jäi koko itärintamalla yli 2000 suomalaista, jotka eivät ehtineet tai halunneet lähteä evakkoon. Mm. Ingnoilan voimalaitokselle jäivät sitä hoitaneet miehet työskentelemään sodan ajaksi. Joukkomittaisin rintaman taakse jättäytyminen tapahtui Kuusamossa, jossa Juntusrannan asukkaista evakuoimatta jäi parisen sataa asukasta. Oliko jääminen tahallista, vai tapahtuiko se vahingossa, on vieläkin epäselvää. Asukkaat piiloutuivat metsiin ja palasivat kyliinsä, vaikka ne olivatkin puna-armeijan miehittämiä. Tässä noudatettiin ikimuistoista rajaseututapaa paeta piilopirteille pahimmaksi ajaksi. Sodan aikana elämä kotiseudulla jatkui rauhallisena, toki puna-armeijan tiukassa valvonnassa. Kaikkiaan 14 suomalaista olisi tästä joukosta kadonnut jäljettömiin. Eräiden tietojen mukaan juntusrantalaisia olisi liittynyt myös Kuusisen kansanarmeijaan. Sodan jälkeen juntusrantalaisista 26 henkilöä tuomittiin Suomessa maanpetoksesta, joukossa yksi nainen.

Kaikkiaan internoitiin Karjalasta Kuusamoon ulottuvalla alueella Neuvostoliittoon ainakin 2080 henkilöä, joista miehiä 402, naisia 583 ja alle 16-vuotiaita 1095. Ainakin 14 rintaman taakse jäänyttä vangittiin miehittäjän toimesta, tuomittiin vakoilijoina ja teloitettiin. Eri lähteistä kootut luvut eivät välttämättä täsmää keskenään.

Kun internoidut sitten 4.5.1940 pääsivät siirtymään Suomeen, heitä palautettiin ensi vaiheessa virallisen tiedon mukaan 2389 henkilöä, kymmeniä oli kuollut ja 155 jäi omasta tahdostaan Neuvostoliitoon. Tässä lienevät mukana Antti Järven kirjassa esitellyt ”sortavalalaiset” ja ainakin 61 Hyrsylän mutkan asukasta sekä viisi suomussalmelaista.

Lisättäköön vielä, että rauhanteon jälkeen Neuvostoliitto sai käsiteltäväkseen joukon suomalaisten sotavankien anomuksia, jossa muutaman miehen ryhmä pyysi lupaa saada jäädä Neuvostoliittoon. Syitä etsittäessä nousevat esiin se, että joillain oli sukulaisia Neuvostoliitossa, joku oli kansallisuudeltaan venäläinen, jotkut olivat ryhtyneet vankeusaikana yhteistyöhön Neuvostoliiton propagandakoneiston kanssa. Sotavankien vaihdon yhteydessä 16.4.1940 kerrotaan vielä parinkymmenen miehen ryhmän halunneen jäädä Neuvostoliitoon, mutta tämä ei onnistunut. (Saressalo 2010, Pois Suomesta. s. 2012–217.)

Rönsyt ja takaumat

Kirjaa on tällaisen faktalukijan jossain määrin hankala lukea. Lieneekö syynä kirjailijan journalistinen tausta, kun jäljittäessään isoisoisänsä mielenmaisemaa ja konkretiaa, Järvi eksyy mielestäni liiankin perusteellisesti esittelemään sivupersoonien taustoja ja henkilökuvia, elämänhistorioitakin, joiden kytkeytyminen itse pääasiaan on usein löyhähköä. Kun koko ajan kuljetaan kahden–kolmen sukupolven aikajanalla, on lukijalla vaikeuksia pysytellä mukana kaikessa siinä henkilögalleriassa, jota tarjolla on ja joka kertautuu – siltä tuntuu – sattumanvaraisesti. Samoin yhteiskunta-analyysit, joita on siroteltu lähinnä taannehtivasti selitystarinoiksi vaikuttavat hieman liioitelluilta – tokihan kirjailija saa tuoda oman maailmankuvansa kontekstiin, mutta vaikkapa jatkosodan käpykaartilaisten ”vastarintaliikkeen” ja Tammisaaren yliopiston kuvaukset, kuudennen divisioonan sotaretki tai Sortavalan kotiseuturomantiikka eivät juurikaan varsinaista juonenkehittelyä avaa – päinvastoin. Olisin myös jättänyt kirjan pari viimeistä lukua huomattavasti vähemmälle.

Lähteet

En tiedä, missä Järvi on saanut oppinsa tietokirjoittamiseen, kaiketi Tampereella, mutta lähteiden käyttö oli sekä outo, että miellyttävä yllätys. Olen jo vuosia aloittanut tietokirjaan tutustumisen lukemalle sisällysluettelon ja sen jälkeen selaamalla kirjan lopusta kirjallisuusluettelon ja lähdeviitteet. Onneksi tein nytkin niin. Tosin ensimmäistä en voinut tehdä, koska kirjassa ei ole sisällysluetteloa. Sen sijaan loppusivuilla on hyvä ja riittävä lähdeluettelo. Ja viitteistön sijaan on otsikolla ”Lähteet” mielenkiintoinen ratkaisu. Sen sijaan, että olisi käyttänyt normaalia nootitusta tekstissä ja sen mukaista viitteistöä, Järvi on ratkaissut tekstinsä lähteiden merkinnät niin, että hän tekee sen sivuittain. Esimerkiksi: 12 (sivun numero) Paikallislehti Jaakkiman sanomat julkaisee ohjeita… (suora lainaus sivun 12 tekstistä) Jaakkiman Sanomat 6.12.1939 (viite lähteeseen) tai 105 Kaksi päivää myöhemmin Aale kertoi kirjeessään äidille… Aale Järven kirje Sanna Järvelle, päivätty 3.7.1941. Kotiarkisto. Sen sijaan vaikkapa sivun 246 tekstiä ”Hän lähetti Kazakstanista kirjeen entiselle miehelleen… ei seuraa vastaavanlaista viitettä lähteissä! No niuhotusta tämä toki on.

Jos olisin nimittäin rientänyt suoraan tekstiin ja imeytynyt siihen mukaan (mikä olisi ollut helppoa, niin luistavaa teksti kaikesta huolimatta on), olisi koko tämä lähdeapparaatti jäänyt ikään kuin jälkijättöiseksi. Tämä lähteiden hakeminen tietenkin koskee sellaista lukijaa, joka haluaa seurata, miten ja mistä kirjailija tietonsa ammentaa. Mutta hankaluutensa tälläkin metodilla on: Lukijan on oltava koko ajan varpaillaan ja seurattava nootituksen puuttuessa sivunumerointia loppusivuilla!

Lopuksi

Tarjolla olleista vuoden 2023 tietokirjoista Järven teos on eittämättä mieleenpainuvin ja tietokirjana pätevä. Siinähän tarjotaan lähdeaineisto, josta lukija voi tarkistaa tietojen oikeellisuuden. Näin ei kaikissa tarjolla olleista kirjoista suinkaan ollut. Tämähän on tietokirjan keskeinen kriteeri. Tieto on voitava tarkistaa. Teksti on sinänsä juoksevaa, joskin journalistinen ote ehkä on johdattanut juonen kehityksen monimutkaisuuteen. Tai toisaalta, jos Järvi on pyrkinyt tekemään isoisoisänsä mielen syöväreiden etsimisestä dekkarinomaisen puoliromaanin, on hän siinä onnistunut. Nykyisin myös tietokirjailijat pyrkivät rikkomaan rajoja fiktion suuntaan ja vice versa. Tässä ei ole menty liiallisuuksiin, joskin tekijän ”minän” tuskittelu ja samojen mietteiden kertailu, minäkertojan keskeinen rooli ja osoittelevuus joskus ottaakin päähän. Ei ihan kaikkea tarvitse rautalangalla lukijalle vääntää!

Ja vielä

Teoksen loppuun kiedottu yhteiskuntatieteilijä ja psykoterapeutti Paulina Bossin ajatuksiin sovellettu yhteenveto tavallaan avaa niin lukijalle kuin tekijällekin kirjan henkisen kokonaisuuden. Boss on tutkinut mm Vietnamissa kadonneiden sotilaiden perheitä ja löytää näiden maailmankuvassa yhteisen tekijä, epävarmuuden, joka johtuu menetyksen epäselvyydestä. Kun ei lopullista ratkaisua löydy ja kun Järven tapauksessa vielä asiaan liittyy häpeä ja salailu ja siirtolaisuuden trauma, ollaan kertomuksessa, jollaista ei pitäisi olla olemassa, kertomuksessa, joka kuitenkin on, mutta jota ei kerrota. Siksi kirjailija Antti Järvi kertoo tämän kertomuksen isoisoisästään Antti Järvestä!

Lassi Saressalo