Kun pajun lehti kellastui ja lohen suomu tummui

Kuvaelmia Tenolta

Pieski, Nilla: Kun pajun lehti kellastui ja lohen suomu tummui. Väyläkirjat 2022. 255 s.

Kirjan kansikollaasi kertoo jo paljon. Siinä katselee mietteliäänä, ehkä taaksepäin, Tenon saamelainen Jouni ”Kovaääninen” Guttorm Nuvvuksesta. Taustalla nousee tunturinsivu ja välissä soutaa kolme saamenmiestä Tenolla. Oikeastaan Nilla Pieskin teos kertoo muustakin kuin Tenosta.

Tenohan alkaa siitä, missä Inarinjoki etelästä ja Karasjoki lännestä yhtyvät. Siis hieman Karigasniemen alapuolella. Suuri osa kirjan kertomuksista sijoittuukin Inarinjoen ranta-asumuksiin ja niiden asukkaisiin, mutta kyllä aivan riittävästi päästään tutustumaan itse Tenoon ja tenolaiseen kalastajasaamelaiskulttuuriin.

Mutta ei Pieski unohda tunturilaisiakaan, porosta elinkeinonsa saaneita ja saavia saamelaisia, ei myöskään Nuorgamin kauppiaita, Petsamon elämää ja evakoita eikä Inarinjärven rantaseutujen asukkaita. Järkyttävä on myös kuvaus Yliluiron asukkaiden kohtalo punapartisaanien uhreina.

Pieski on rakentanut teoksensa taitavasti henkilöhahmojen varaan. Hän käyttää aineistonaan aiemmin tuotettua kirjallista materiaalia, itse tekemiään haastatteluja ja myös lainannut muilta haastattelijoilta kuvaksia saamelaiskulttuurista.

Kalastajasaamelainen elämäntapa

Teoksen aloittaa laaja kertomus, jonka on kirjoittanut inarinjokivartinen Aslak Laiti. Teksti kuvaa kalastajasaamelaista elämänmuotoa 1900-luvun alkuvuosilta toisen maailmansodan loppuun. Itse asiassa tämä kertomus elämästä jokivarressa, jossa elannon antoivat kala, riista, lehmä ja pienimuotoinen poronhoito sekä luonnontuotteiden keräily ja rahdinajo ja muu satunnainen palkkatyö on oiva kuvaus siitä saamelaiskulttuurista, joka lantalaiselle lukijalle on usein tuntematonta. Kuvamme saamelaiskulttuurista on usein hieman yksioikoisesti keskittynyt porosaamelaisstereotypioihin ja niihin liittyvään pohjoiseen eksotiikkaan.

Toimeentulon monimuotoisuus näkyy myös muissa henkilökuvissa, joihin liittyy taustakertomuksena arkipäivä ja sen askareet, mutta myös ne pienet kulttuuriset yksityiskohdat, jotka erottavat saamelaiskulttuurin Lapin suomalaisten kulttuurista. Omat saamenkielet, joista lapset pyrittiin koulussa vieraannuttamaan, pukuparsi, kullakin seudulla ja jopa perheellä omansa, miesten ja naisten käden taidot, yhteisöllinen elämä, juhlat, elämisen reunaehdot, lohi ja sen kalastus, sukulaisuusjärjestelmät, omakulttuuriset henkilönimet, vain muutama kiinnekohta mainitakseni.

Evakko

Perinteisen syklisen elämänmuodon katkaisivat sodat. Ensimmäisen maailmansodan ajaksi vuosisataiset yhteydet merimaiden saamelaisiin katkaistiin, toinen maailmansota vei väestön evakkoon Pohjanmaalle, vieraskielisiin ja -mielisiin oloihin, jotka olivat Utsjoen asukkaille aiemmin käytännössä tyystin vieraita.

Harvat olivat ne sikäläiset, jotka olivat etelässä käyneet, joku toki päässyt aivan Ivaloon tai Sodankylään, pari kirjan henkilöä kouluttautumaan Sortavalan seminaariin sille tielle jäädäkseen. Sotavuodet ja varusmiespalvelu toki tutustutti saamenmiehiäkin toisenlaiseen elämään.

Evakkoon lähdettiin samanlaisella kiireellä kesällä 1944 kuin Karjalastakin, kaikki maallinen oli jätettävä, karja tapettava, ahtauduttava saksalaisiin kuorma-autoihin eläväksi lastiksi, Rovaniemeltä junaan ja johonkin, jossa ei ollut lohijokea, ei tunturia, ei riekkoa.

Ja kun lopulta päästiin takaisin, oli lähes kaikki poltettu, vain tiettömien seutujen koteja oli säilynyt tuholta. Oli alettava alusta. Tämä vaihe kotiseutuhistoriassa on jättänyt syvän tunnejäljen kirjan kertomushenkilöiden elämäkertamuistoissa.

Sama evakkotaival koski myös petsamolaisia, jotka joutuivat lähtemään niin talvisotaa kuin jatkosotaakin pakoon, koskaan takaisin pääsemättä. Osa heistä jatkoi ja jäi etelään, jokunen tunsi Utsjoen ja Inarin seudut paremmin kotiseudukseen kuin kaukainen, vieras etelä.

Kotiseutuhistoriaa

Pieskin teos on mainio osoitus siitä, miten henkilöiden elämäntarinoiden kautta voidaan laajentaa lukijan kuvaa kulttuurisesta muutoksesta sadan viime vuoden ajalta. Vaikka muistot eivät ulotukaan aivan nykypäivään, ollaan kuitenkin seuraamassa prosessia, jossa perinteinen elämänmuoto muuttuu ja uudistuu. Joku kutsuu tätä kolonisaatioksi, joku toinen taas kulttuurin välttämättömäksi muutokseksi, jossa innovaatiot sovelletaan vanhempaan kulttuurikerrokseen niin, että vankka kulttuurinen pohja on taustalla, jos sen siltä osaa ja haluaa erottaa.

Kirjan kuvitus on kahtalaista. Toisaalta Pieski käyttää hyväkseen vanhaa kuva-aineistoa eri arkistoista ja saa näin tarjottua lukijalle ja katsojalle näkymän siihen maailmaan, joka alkaa olla jo kadonnut.

Tämän aineiston rinnalle kulkevat yksityiskokoelmien kuva-aarteet, jotka tukevat kerrontaa ja antavat kertojille ja kertomushenkilöille kasvot. Toivottavasti tämä kuva-aineisto ja muutkin vastaavat kotiarkistojen tallenteet saatetaan jatkuvalla keruuprosessilla kopioitua saamelaisarkistoon kuten myös haastattelumateriaalit.

Uskoakseni kirjan suurin anti tarjotaan kuitenkin niille, joista siinä kerrotaan. Niille ihmisille, jotka elävät siinä maailmassa, jossa kirjan kertomushenkilöt elävät ja ovat eläneet. Siinähän kotiseutukirjallisuuden keskeinen sanoma on: historia on kuin katsomista peiliin. Kun katsot eteenpäin, näet taakse.

Lassi Saressalo