Kauko Röyhkä ja Martti Suosalo kertovat lapsuutensa Tuirasta

Muusikko-kirjailija Kauko Röyhkä ja näyttelija Martti Suosalo kommentoivat Oulun Tuiran valintaa Vuoden kaupunginosaksi

Kauko Röyhkä:

Lapsuuteni Tuira oli idyllinen. Asuin 50-luvun kerrostalossa Valtatiellä. Muistan hyvin pihan autotalliluiskan, hiekkalaatikon ja mattotelineen, jotka olivat minun ja muiden talon lapsien leikkipaikkoja. Tuiran kirkko sijaitsi heti talon takana. Kävin siellä iltarippikoulun. Parvekkeemme antoi etelän suuntaan, joten muistan auringonpaisteen ja näkymän kirkkoa ympäröivälle puutaloalueelle. Monet kavereistani asuivat noissa viehättävissä, vanhoissa puutaloissa, joihin kuului puutarha ja piharakennuksia. Popsimme raakoja marjoja viinimarjapensaista. Vähän kauempana virtasi mahtava Oulu-joki, jonka toisella puolella oli jännittävä Hupisaarten puistoalue. Seurasin joskus patoluukkujen avaamista, josta seurasi vesimassojen vyöry joen kuivaan uomaan. Joen kanava johti Merikosken voimalaitokseen, joka näytti modernin insinööritaidon ihmeeltä. Modernilta näytti myös Toivoniemen kaunis kerrostaloalue. Lapsuuteni Tuira oli siis sekoitus vanhaa ja uutta. Vanha oli kaunista, mutta myös uusi rakentaminen näytti hienolta. Muistan myös Tuiran uimarannan, jolla olin todistamassa pienen tytön hukkumista eräänä aurinkoisena kesäpäivänä, kun ranta oli täynnä väkeä. Muistan ihmisten järkytyksen ja epätoivoiset elvytysyritykset.

Lapsuuteni Tuira tuhottiin 1970-luvun lopulla. Puutalot purettiin ja tilalle rakennettiin rumia betonikerrostaloja, halpoja asuntoja kasvavan kaupungin väestölle. Tuirasta tuli ongelmalähiö, jossa oli joskus ryöstöjä ja väkivaltaa. Vanha kotitaloni on yhä pystyssä, mutta kaikki sen ympärillä on muuttunut. Tuiran kansakoulu, jota kävin, on yhä olemassa, mutta senkin toinen rakennus purettiin ja tilalle rakennettiin kasvoton lisärakennus. Äitini osti asunnon uudesta kerrostalosta läheltä rautatiesiltaa ja asui siinä vuoteen 2010. Kävin usein hänen luonaan. En juurikaan murehtinut kadonnutta puutalo-Tuiraa, minusta oli tullut rokkari ja kirjailija ja elin siinä huumassa. Nyt viime aikoina olen muistellut lapsuuteni maisemia. Olen ymmärtänyt että niillä on ollut valtava merkitys minulle sekä ihmisenä että taiteilijana. Nykyisistä tuiralaisista ainoastaan vanhat muistavat puutalot ja niiden pihat, lankkuaidat ja marjapensaat. Nykyihmisillä on omat muistonsa ja nekin ovat merkityksellisiä.

Martti Suosalo:

Minulla on paljon hyviä muistoja Tuirasta vuosilta1966–1970, neljä vuotta lapsuudestani tuntuvat elämän pituiselta ajalta. Asuimme osuuskaupan yläkerrassa valtatie 56:ssa, lapsen reviiri rajoittui rautatiesillan ja patosillan ja taaempaa Tuiran kentän ja junaradan takana olleen pikkumetän sisäpuolelle. Tuira oli lapselle paratiisi! Ainakin minulle. Bio kuohu, lähiteatteri tarjosi sunnuntaisin lasten elokuvia, Tarzan, Pekka ja Pätkä, Malmstenin musiikin soidessa ennen pimeyden laskeutumista saliin. Talvisin kohmeiset kädet jääpallopelin jälkeen, kieli kiinni A-klinikan rautaportaissa isojen poikien yllyttämänä. Turvallinen työläisyhteisö, jossa kesät vietettiin uimalassa joen rannalla Marie-keksiä nakertaen, jäätelökioskista valtatiellä sai nuoltavaksi laatikon pohjat ja ylikypsät banaani osuuskaupasta ja arbuusit. Jalkapalloa ja pesäpalloa pelattiin puistosuikaleella, joka laski valtatieltä Tuiran uimalaan, kunnes puistovahti ajoi meidät pois! Kiipeilypuita oli joka lähtöön, korkeimmat 15-metrisiä, jotka pienen pojan silmissä näyttivät vuoren korkuisilta. Keikkamatkalla viime keväänä istahdin erään tutun kiipeilypuun alle, jonka juurelle aurinko oli sulattanut pälven. Asetin pääni juuren ja rungon kainaloon ja nukahdin. Tuirassa ovat myös minun juureni.”

Kauko Röyhkä ja Martti Suosalo kertovat lapsuutensa Tuirasta