Yhteinen kulttuuriperintö, yksityinen raha – yhteismaalle etsitään hyviä renkejä
Viime vuosina myös taiteen ja kulttuurin aloilla on sovellettu tilaaja–tuottaja- tai elinkaarimalleja. Euroopassa näiden PPP-mallien edelläkävijä on ollut Iso-Britannia perässään Ranska. Hankkeet ovat tyypillisesti suurehkoja: Pohjois-Ranskan Lensiin rakennettu, uusi Louvre-Lens -museo on esimerkki julkistahojen yritysyhteistyöstä. Mutta voisiko eri tahojen yhteistyö toimia kulttuuriperinnön saralla myös kevyemmin ja pienemmässä mittakaavassa? Miten?
Kulttuuriperinnön rahoituskysymyksiä ruoditaan EU:n Interreg Europe -ohjelmasta toteutettavassa FINCH-hankkeessa. Tavoitteena on vaihtaa kokemuksia ja päästä soveltamaan alueellisesti rahoitusinstrumentteja, jotka vahvistavat kulttuuriperintöä ja sen käyttöä. Suomesta hankkeessa on mukana Etelä-Pohjanmaan liitto.
Hankkeen aikana vieraillaan kulttuuriperintökohteissa eri puolilla Eurooppaa: Kreikan Egeanmereltä ja romanialaisilta Tonavan rannoilta Pohjois-Italian, Saksa ja Puolan kautta Suomeen. Kohteissa on koettu Euroopan kulttuurinen rikkaus ja kulttuuriperinnön monipuolisuus, mutta nähty myös se, että joka puolella ne kaipaavat huolenpitoa – ja investointeja.
FINCH-hankkeessa tutuksi ovat tulleet eri keinot kunnostaa rakennusperintöä, joissa paitsi perinteisellä kökkä- eli talkootyöllä myös sponsoroinnilla ja EU:n rakennerahastoilla on ollut tärkeä rooli. Lisäksi on nähty useita esimerkkejä, joissa kulttuuriperintökohteesta on luotu tai sen yhteyteen on liitetty erilaisia liiketoimintamuotoja. Vielä toivottavia esimerkkejä olisivat kokemukset kulttuuriperintötoimijoiden mikrolainoittamisesta ja/tai alueellisista rahoituspooleista.
Joukkorahoituksella pelastetaan kulttuurikohteita
Joukkorahoituksen mahdollisuudet ovat nousseet viime vuosina pinnalle. Saksan Magdeburgissa toteutettiin taannoin joukkorahoituskampanja, jolla kerättiin varoja paikallisen linnoituksen yhden osan kunnostamiseen. Kampanja onnistui kulttuuriperintöyhdistyksen ja paikallista kulttuuria arvostavan pankin yhteistyöllä. Tästä voisi varmasti ottaa mallia Suomessakin.
Raha on vaihdon väline, mutta siihen liittyy myös muita kuin rahallisia arvoja: sitoumusta ja luottamusta. Rahasta tulee erityisen kimurantti teema, kun puheena on kulttuuriperintö, jonka arvoa ei voi mitata pelkästään rahassa, ja johon kohdistuva omistajuus on monesti sumeasti jaettua.
Kuitenkin kulttuuriperinnön ja sivistyspääoman jatkuvuus on usein sidoksissa hyvään taloudenhoitoon. Kyse ei niinkään ole rikkauksista tai loputtoman kasvun kuvitelmista vaan jaetuista arvoista ja vastuista. Siksi myös kulttuuriperinnön rahoituksesta on syytä puhua avoimesti ja monipuolisesti. Uusia näkökulmia yhteisen perinnön ylläpitämiseksi voi löytää yritysyhteistyöstä tai liiketoiminnasta, mutta pelkäksi isännäksi euroa on paha päästää.
Lisää Louvre-Lens -hankkeesta ja muista PPP-esimerkeistä voi lukea Elena Borinin tutkimuksesta (2017) Public-Private Partnership in the Cultural Sector – A Comparative Analysis of European Models. ENCATC Book Series. Bruxelles: P.I.E. Peter Lang.