Uusi oltermannihallinto antaisi yhdistyksille selkänojaa

Kylä- ja kotiseutuyhdistysten kaltaisiin paikallistoimijoihin kohdistuu paljon odotuksia sekä asukkaiden että kuntien taholta. Yhdistysten toimivalta on kuitenkin rajallista, kun asialistalla on kylien kehittämiseen liittyviä asioita. Siksi voitaisiin harkita kyläkokousten virallistamista, uutta oltermannihallintoa.

Olin mukana, kun kyläyhdistys päätti rakentaa skeittirampin kylän nuorisolle. Ramppia oli toivottu jo vuosia, ja tällä kertaa asiat tuntuivat loksahtavan kohdilleen. Nuoriso toi piirustukset ja useampi käsistään kätevä kyläläinen ilmoittautui rakentajaksi. Yhdistyksen tehtäväksi jäi hankkia materiaalit ja rampille sopiva sijoituspaikka. Sellainen löytyi alakoulun parkkipaikan päädyn joutomaalta, jonka kunta lupasi vuokrata muodollista korvausta vastaan. Lupa rampin rakentamiseen oli tulossa. Ilmassa oli innostusta ja yhdessä tekemisen meininkiä.

Hyvät hankkeet kaatuvat asukkaiden vastustukseen

Tätä ramppia ei koskaan rakennettu. Koulun liepeillä asuvat ottivat suunnitelmista kuullessaan yhteyttä kuntaan, jonka yhdyskuntatekniikan lautakunta päätti olla vuokraamatta parkkipaikan päädyn joutomaata yhdistykselle.

Lautakunnan kokouspöytäkirjasta ilmenee, että asukkaat katsoivat skeittaamisen aiheuttavan huomattavaa meluhaittaa iltaisin ja öisin. Rampista arveltiin myös muodostuvan häiriötä aiheuttava nuorison kaljoittelupaikka. Pulmina nähtiin myös roskaaminen, valvonnan puute ja rampin turvallisuus.

Mikä meni vikaan? Ensin päivittelimme asukkaiden ja kunnan toimintaa. Mielestämme asukkaat nimbyilivät (lyhenne sanoista not in my back yard eli ei minun takapihalleni) ja lautakunta oli moraalipaniikin vallassa. Huoli skeittilaudan kolinasta oli ilmeisen yliampuvaa, sillä matkaa rampin sijoituspaikalta lähimpään taloon oli satakunta metriä. Tarkoituksena oli tarjota nuorisolle paikka harrastukselle, jonka yhteyteen päihteet eivät sovi alkuunkaan.

Sitten katseemme kääntyi peiliin. Olimme toimineet asiassa taitamattomasti ja tahdittomastikin. Vauhtisokeudessamme emme olleet ajatelleet asukkaiden mahdollisia huolia, saati keskustelleet heidän kanssaan. Suurin virheemme oli kuvitelma, että meillä olisi ollut mandaatti junailla pienehköjä kylän maankäyttöön liittyviä asioita pienessä piirissä. Ei ollut.

Yhdistyksellä ei ole valtakirjaa tehdä päätöksiä asukkaiden yli

Kylä- ja kotiseutuyhdistykset tekevät tahoillaan korvaamattoman arvokasta työtä. Niissä toimivat yleensä tietävät, missä yksityisen, kansalaisyhteiskunnan ja julkisen vallan väliset rajat kulkevat.

Riski rajan yli astumisesta on kuitenkin aina olemassa, sillä yleishyödyllisten yhdistysten toiminta suuntautuu jo määritelmällisesti myös yhdistyksen jäsenpiirin ulkopuolelle. Yhdistysten toiminnan vaikutukset ovat tietenkin voittopuolisesti myönteisiä, mutta joskus toiminnasta voi aiheutua joillekin myös huolta tai haittaa.

Yhdistys edustaa kuitenkin vain jäseniään, eikä sillä ole valtakirjaa tehdä omin päin päätöksiä toimista, joilla on vaikutusta esimerkiksi yksityiseen omistusoikeuteen. Mandaatti tällaisille toimille on syytä hakea sopimalla tai tarvittaessa kunnalta, jonka vaaleilla valitut päättäjät käyttävät julkista valtaa.

Aina sopimukseen ei kuitenkaan päästä. Viimesijainen vaihtoehto, kunnallinen demokratia, tapahtuu kuntaliitosten seurauksena nykyään usein etäällä kylän tasolta. Lautakuntien päätöksenteko voi muistuttaa enemmän hallintotuomioistuinkäsittelyä kuin demokratiaa. Moni aloite valuu skeittiramppimme tavoin hiekkaan.

Voisiko kyläkokouksista tehdä virallisia?

Siksi olen joskus pohtinut, pitäisikö Suomessa mahdollistaa kyläkokousten institutionalisointi eli virallistaminen. Tällöin kylä – tai pieni kaupunginosa – voisi päättää joistain asioistaan itse, hieman entisaikojen oltermannihallinnon tapaan.

Viralliset kyläkokoukset kasvattaisivat kiinnostusta oman kylän asioiden hoitoon. Ainakin ne kannustaisivat hankkeita ajavat valmistelemaan ehdotuksensa hyvin ja kuulemaan muidenkin mielipiteitä. Yksimieliset päätökset tulisivat virallisiksi, äänestyspäätökset käsiteltäisiin kunnassa vähemmistön suojelemiseksi.

En tiedä, olisiko uusi oltermannihallinto mahdollista toteuttaa. Julkisen päätöksenteon valtavirta on viime aikoina vienyt keskittämisen, ei hajauttamisen suuntaan.

Sen kuitenkin tiedän, että vastuuta kylien infrastruktuurista, palveluista ja elinvoimaisuudesta siirtyy jatkuvasti lisää yhdistyksille ja niissä toimiville vapaaehtoisille. Heille uusi oltermannihallinto antaisi kaivattua selkänojaa. Koko kylälle se loisi jykevämmät raamit asukkaiden yhteistoiminnalle, johon elämänlaatu kylissä pitkälti nojaa.

Kirjoittaja on kokenut yhdistys- ja säätiötoimija, joka pohtii työkseen, miten asioita voisi tehdä paremmin.