Sunilan Pirtti muistelee

Olen Sunilan Pirtti. Muistan vielä hieman 1800-luvun loppua – elettiin Venäjän vallan alla, mutta olot olivat varsin suotuisat ja Suomen talous kehittyi harppauksin. Sahoja tuli Kymijoen Kotkan suistoon jopa yhdeksän. Minä olen suiston itäisimmän haaran, Sunilan Sahan palokunnantalo. Minut tehtiin hirsirunkoiseksi, olen siis vahvarakenteinen. Valmistuin 1901 eli nyt olen 121 vuotta vanha. Paljon vuosia ja vuosikymmeniä, vuosituhatkin on vaihtunut.

Kun joskus iltaisin katselen ympärilleni, näen lähes kaiken kadonneen niin Vanhasta Sunilasta kuin Kymijoen varreltakin, ja se tekee minut murheelliseksi. Ei ole työläisparakkeja hauskoilla nimillään, kuten Pappila, Siperia ja Rauhala, tai muita sahan työläisten asuntoja. Kirjasto, päiväkoti, neuvola, kerho ja muut rakennukset ovat kadonneet. Olen viimeinen Vanhan Sunilan asukas. Yksinäinen.

Maailma myllersi saha-alalla, mutta sain olla pitkään rauhassa. Sunilan sahakin loppui 20-luvun lopulla, mutta minä jatkoin elämääni urheilun, näytelmien ja erilaisten juhlatilaisuuksien pitopaikkana. Kaipaan sitä aikaa: elämä oli yksinkertaista mutta siitä osattiin nauttia.

Alvar ja Aino Aalto, Gullichsen, Kanto, Björnberg, Kairamo – ja lopulta sellutehdas

Olin vielä nuori ja vetreä 30-vuotias, kun kuulin huhuja uudesta sellutehtaasta. Monia kokouksia pidettiin luonani, ja tapasin Suomen mahtihenkilöitä. Alvar ja Aino Aallon opin tuntemaan hyvin, myös Gullichsen, Kanto, Björnberg ja Kairamo tulivat tutuiksi, tärkeitä henkilöitä Suomen teollisesta historiasta. He päättivät rakentaa modernin sellutehtaan. Arkkitehti Alvar Aalto totesi, että kyllä Pirttikin ehostusta kaipaa ja suunnitteli minulle lisäosia, jotka sain tehtaan rakentamisen aikana, ennen talvisotaa.

Pirtillä urheilutoiminta oli vilkasta ja tiesin, että monet urheilijat olivat mukana perustetussa urheiluseurassa Sunilan Sisussa. En sitä silloin liiemmin ajatellut, mutta nyt tiedän, että ilman Sisua ei olisi minuakaan.

Sodasta selvisin, ja uusi aikakausi alkoi

Valtava pauke alkoi. Näin paljon viholliskoneita, jotka pudottivat pommeja eri paikkoihin; osa tuli myös lähelle minua. Toinen maailmasota oli alkanut. Minua tarvittiin nyt sotatoimissa tilapäissuojana ja suojeluskuntatalona. Alueemme sai valtavasti tuhoa, kuitenkin minä ja tehdas säilyimme.

Ennen sotaa oli Sunilaan rakennettu Alvar Aallon suunnittelemia lamellikerrostaloja Sunilan ja myös Karhulan tehtaiden henkilöstölle. Naapurirakennukseni tyhjenivät, kun asukkaat muuttivat uusiin, hienoihin asuntoihin, joissa oli oikein sisävessatkin. Eivät he minua unohtaneet, vaan usein vierailivat luonani, mutta tiesin uuden aikakauden alkaneen.

Sotien jälkeen elämäni oli mainiota. Tuskin oli yhtään iltaa ilman urheilua tai juhlia. Lapsille Pirtti oli kuin toinen koti. Olin tärkeä ja tein työni hyvin. Eniten minua kiinnosti monet näytelmät ja musiikkiesitykset, joulujuhla oli aina mieluisin. Hienoja vuosia, hienoja vuosikymmeniä!

Rikkauksista ryysyihin

Aika kului. Olin edelleen suosittu, vaikka yhteiskunta ympärillä muuttui. Sunilan tehtaan selluntekijät pelasivat aamusta iltaan lentopalloa. Painonnostajat, voimistelijat ja painijat harjoittelivat, myös monia muita lajeja harrastettiin. Yläkerrassani Martat kutoivat mattoja.

Mutta hiipien huomasin harrastajien vähenevän ja oman kuntoni heikkenevän. Sunilan sellutehdas ei minusta enää välittänyt ja antoi kuntoni rapistua. Aavistelin polkuni loppuvan, kuten muidenkin Vanhan Sunilan rakennusten: ei enää yhteiskunta arvostanut vanhaa – kaikki pitäisi olla uutta ja modernia.

Vuosituhannen lopussa olin jo huonossa kunnossa; ikkunoita rikki, seiniä potkittu hajalle, ainoan vessan lattia oli romahtanut. Ennen niin tärkeä näyttämö oli karmeassa kunnossa, esirippunakin vanha sellukoneen viira.

Miehiä puvuissaan kävivät minua tutkimassa ja pilkkasivat kuntoani. Kuulin heidän sanovan kohtalokkaat sanansa: ”puretaan tämä rumilus pois, niin säästetään kuluissa”! Itkin.

Kauhun hetket

Odotin purkutraktoreita vuonna 2003. Olin masentunut ja lopussa, kun miehet tulivat. Halusin silti kuulla viimeiset sanat. Katsoin tulijoita tarkemmin, ja tunnistin jo miehiksi kasvaneet pojat, jotka olivat Pirtillä urheilleet ja monesti minua kiusanneet.

”Kyllä me tämä kuntoon saadaan. Voi tulla hullu projekti, mutta onhan tämä meille tärkeä ja arvokas!”

Toivonvireeni heräsi, olisiko minut mahdollista saada vielä kuntoon?

Heräsin traktorin ääneen; puretaanko minut sittenkin? Mutta traktori tekikin uutta tietä ja parkkipaikkaa, toi tarvikkeita ja telineitä pystytettiin. Miehiä puvuissaan tulivat minua mittailemaan ja arvioimaan. Olivat kuulemma arkkitehtejä.

Katolleni tuli monta miestä pikeä levittämään ja sain itselleni upean, uuden huopakaton. Aloin uskoa uuteen elämään!

Näkisittepä vessani!

Nyt kirjoitan tätä yli 120 vuoden iässä. Olen paremmassa kunnossa kuin olen koskaan ollut. Minua ei koske mihinkään, ja olen saanut paljon uutta mutta vanhaa kunnioittaen.

Näkisittepä vessani, joissa eristeinä turve ja pellava. Niitäkin on jo neljä.

Keittiö säilytettiin vanhana mutta modernein laittein. Piha on entisöity ja talon maalipinta suorastaan loistaa kauneuttaan. Kuinka olenkaan ylpeä itsestäni. Suunnittelen jo mielessäni 200-vuotisjuhlaani.

Nyt joulunajan hiljaisina tunteina muistelen mennyttä elämääni haikeana ja kaipaan menetettyjä läheisiäni. He eivät näe minua, mutta kannan historiaa heistä kaikista ja Vanhasta Sunilasta. Olenhan viimeinen muisto niin elävästä yhteisöstä.