Oo niinku kotonas!

Näinhän meille kylässä sanotaan. Niin että ole tervetullut, tunne itsesi kotoisaksi.

Ei se aina helppoa ole. Ongelmia siitä syntyy, jos vaikka yökylässä liika myöhään huurattaa lauantain toivottuja, istahtaa isoisän perintösoffalle pelkillä boksereilla tai syö vahingossa viimeisen suklaarivin, jota talon emäntä on säästänyt itselleen.

Vielä paljon vaikeampaa kotoutuminen on silloin, kun ei olla pelkästään kylässä, vaan muutetaan kokonaan uuteen kotiin ja uudelle kotiseudulle. Ajatus on silti sama: miten tuntea itsensä tervetulleeksi, osaksi uutta yhteisöä ja ympäristöä.

Kaikki muuttajat tarvitsevat kotouttamista

Kotoutumisesta on meillä puhuttu viimeisten vuosien aikana paljon. Mutta jotenkin on vähän harmittanut, että keskustelua on usein käyty aika kapeasta näkövinkkelistä.

Sillä ei kotoutuminen kosketa pelkästään maahanmuuttajia, vaan ihan kaikkia muuttajia. Muuttaa sitten Koskenkorvalta kirkolle tai kaupungista Kankaankylään, naapuripitäjään tai eremmäs, aina on edessä uusi ympäristö ja uudet paikat, uudet ihmiset ja uudet tavat toimia.

Muuttoliikettä on ollut aina. Ja nykyään muutetaan, pendelöidään, mökkeillään ja monipaikkaillaan taukoamatta. Kun miettii, miten vanhasta ja yleisestä ilmiöstä on kyse, luulisi että kotoutumisen toimintatavat olisi hiottu huippuunsa jo kauan sitten. Mutta ei niitä ole.

Kirjeitä ja paketteja – missä kohtaamiset?

Kunnat ja seurakunnat – uuden yhteisön viralliset edustajat – osallistuvat monesti muuttajan vastaanottoon tervetulokirjeillä tai -paketeilla. Vanhana kotiseutuihmisenä ja tuoreena muuttajana olen seurannut mielenkiinnolla näiden kotouttamispakettien sisältöä eri puolella maata. Useimmiten ne vaikuttavat jonkinlaiselta brändimarkkinoinnilta tai yrityslahjoilta. Sinänsä ihan kiva juttu siis.

Mutta nämä yhteydenotot ovat myös ainutlaatuinen tilaisuus kohdata tuore yhteisön jäsen ja tarjota hänelle väylä uuden yhteisön aktiiviseen jäsenyyteen. Se tilaisuus jää liian usein hyödyntämättä. Vaikka kunnat houkuttelevat muuttajia värikkäillä kampanjoilla, kotimaan muuttajan kotouttamista ei enää nähdä tarpeelliseksi. Se on surkia juttu.

Kun jämsäläistyin keväällä, seurakunta lähetti kirjekuoressa lampaanmuotoisen pannunalusen ja leirikeskuksen esitteen. No pannunalunen toimii kyllä mainiosti, mutta leirikeskusta en ole vuokrannut. Täysin hämärän peittoon jäi, minkälaista toimintaa mahtaisi olla tarjolla tai edes missä mikäkin sijaitsee. Kaupungin tervetulotoivotus lienee vielä jossakin matkalla.

Tarvitaan vapaaehtoisia kuntakavereita

Vaimo on toiminut korvaamattomana kotiseutuoppaanani, mutta mitä olisi miehellä ilman vaimoa? Huopalammas ei auta, eivätkä pelkät esitteet oikein riitä kotouttamisen välineiksi. Missä ovat vapaaehtoiset kuntakaverit, jotka voisivat opastaa ja tutustuttaa? Ne yhteisölliset sisäänheittäjät, joille voisi ihmetellä omituisia paikallisia tapoja tai vain kertoa kotoutumiskuulumisiaan, joilta voisi kysyä tyhmiä kysymyksiä ja jotka ohjaisivat mukaan toimintaan?

Seinäjoen AvaruusYstävät, Lappajärven KraateriKaverit tai Kauhavan JunkkariOppaat, teitä tarvittaisiin.

Koska jokaisella on oikeus kotoisuuteen ja kotiseutuun. Ja koska toimiva yhteiskunta kaipaa meistä jokaista.

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.11.2020 ja Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistyksen kuulumisia kertovassa Epkytellen-blogissa samana päivänä.