Nyt on yhteisen veteraanityön aika

Suomen asutusmuseo jäältä katsottuna. Kuva: Hannu Heikkilä.

Elettiin 1980-luvun alkua. Pieni tyttö istui Pietarsaaressa mummolan ruokapöydän alla, suurten miestenkenkien ympäröimänä. Tyttö istui hipihiljaa ja kuunteli juttuja sodasta, tykkitulesta, talviöistä korsuissa, rintaman viihdytyskiertueista ja kaatuneista kavereista. Isoisä ja muut miehet olivat taistelleet yhdessä sekä talvi- että jatkosodassa. Miehet vuoroin liikuttuivat, vuoroin nauroivat. Nauruntyrskähdys se lapsenkin paljasti. Mutta lasta ei häädettykään pois kuuntelemasta, vaan hänelle katettiin paikka pöydän ääreen.

Elettiin joulukuuta 2008. Kolmekymppinen nuorimies kantoi Lapuan Tiistenjoella sinivalkoista arkkua. Isoisä tuotiin kotikirkolle viimeistä kertaa. Lumi narskui kenkien alla, mutta muuten kuului vain kirkonkellojen rauhaisa sointu. Nuoren miehen mielessä virtasi kuvia yhteisistä hetkistä, varsinkin työtehtävien mahdollistamista veteraanitilaisuuksista. Ei pappa niissä paljon omista sotakokemuksistaan ollut puhunut, ne muistot olivat liian kipeitä. Mutta niissä oli jaettu jotakin kallisarvoista, joka kantoi yli sukupolvien ja kuoleman rajan.

Minä ja puolisoni, sotaveteraanien lapsenlapset, emme ole koskaan kokeneet sotaa. Onneksi. Mutta me saimme kasvaa kiinni veteraanisukupolven perinteeseen, arvostamaan niitä uhrauksia, joita isänmaan ja kotiseudun puolesta oli tehty. Saimme oppia ymmärtämään, että meidän aikamme rauhasta ja hyvinvoinnista oli maksettu kallis hinta. Meille kerrottiin, mitä tarkoittaa, että veljeä ei jätetä.

Meidän lapsemme ja heidän lapsensa ovat erilaisessa tilanteessa. Miten veteraanien perintöä kunnioitetaan, pidetään yllä ja kehitetään silloin kun viimeinenkin veteraani on saateltu hautaan? Miten me jatkamme kunniavelkamme maksua uudessa ajassa?

Sotien tarinat ovat kotiseutujen tarinoita

Kotiseutuliikkeen näkökulmasta veteraaniperinnetyössä on kyse kotiseututyöstä. Sota koskettaa kaikkia ja jättää jälkensä jokaiseen niin sotatapahtumissa kuin kotirintamalla. Siksi sotavuosien tarina on myös tärkeä osa kotiseudun tarinaa. Niinpä monilla kotiseutuyhdistyksillä on jo hyvinkin pitkiä perinteitä erilaisesta veteraani- ja perinnetyöstä.

Suomen Kotiseutuliitto on maan suurin kulttuurialan kansalaisjärjestö. Liittoon kuuluu noin 800 jäsenjärjestöä, joissa toimii noin 150 000 kotiseutuaktiivia. Olemme mukana Tammenlehvän Perinneliitossa ja olemme kannustaneet jäsenjärjestöjämme mukaan myös alueelliseen ja paikalliseen veteraaniperinnetyöhön.

Perinnetyön uudessa vaiheessa keskeisintä on paikallislähtöisyys. Tärkeää on, että veteraaniperinteen paikalliset muodot ja tavat säilyvät sellaisina kuin ne kussakin paikallisyhteisössä hyviksi koetaan ja että niitä kehitetään paikallisista lähtökohdista käsin. Silloin kun perinteet irtoavat paikallisista merkityksistä, ne muuttuvat päälleliimatuiksi ja väkinäisiksi. Tärkeimmässä roolissa ovat siksi aina kunkin seudun omat ihmiset, omat ajatukset ja omat toimintatavat. Vanhat ja uudet.

Perinteet muuttuvat ajassa. Perinneaikaan siirtyminen saa meidät väistämättä pohtimaan uudistumista. Paitsi että uusia sukupolvia kannattaa ajaa sisälle perinteisiin toimintamuotoihin, heitä kannattaa lähestyä myös niillä välineillä ja tavoilla, jotka heitä puhuttelevat. Siis tänä päivänä esimerkiksi videoilla, podcasteilla tai tubettamalla.

Veteraaniperinne ei kuulu vain meille, jotka olemme kasvaneet kiinni nykyiseen perinnetyöhön, vaan ihan kaikille. Jokaisella on oikeus olla mukana, oikeus olla osa yhteistä perinnettä ja tarinaa.

Erityisesti haluamme Kotiseutuliitossa kannustaa lasten ja nuorten parissa tehtävään sekä sukupolvirajat ylittävään perinnetyöhön, paikallisten selviytymistapojen ja yhteistoiminnan esilletuontiin sekä tarinoiden tekemiseen eläväksi.

Sovitaan yhdessä keinoista

Veteraaniperinne on yhteinen asia, jossa sekä työtä että tekijöitä on paljon. Siksi koordinointi nousee merkittävään rooliin. Jokaisen panosta tarvitaan ja jokaiselle riittää tekemistä, mutta kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea.

Missä ja miten tämä koordinointi tapahtuu, ja millainen rooli kotiseututoimijoilla voisi olla siinä, vaihtelee varmasti suuresti. Joissakin tapauksissa kotiseutuyhdistykset voivat ehkä jopa tarjota foorumin koko veteraaniperinnetyön koordinoinnille paikallisella tasolla. Paikallisesti tämäkin asia tiedetään ja osataan ratkaista parhaiten.

Ensimmäinen askel paikallisissa kotiseutuyhdistyksissäkin olisi ottaa yhteyttä paikallisiin veteraanijärjestöihin – tai aivan yhtä hyvin myös veteraanijärjestöistä voidaan lähestyä paikallista kotiseutuväkeä ja pyytää mukaan. Alueellisten toimijoiden kannattaa olla yhteydessä vastaavasti aluejärjestöihin. Kotiseutuliitto kannustaa vahvasti yhteistyöhön ja yhteiseen pohdintaan.

Siirtymävaihe varsinaisesta veteraanityöstä perinnetyöhön kestää monia vuosia. Mutta se ei tarkoita, että meidän pitäisi odottaa jotakin. Päinvastoin, perinnetyön aika on juuri nyt.

Veteraanin iltahuudossa koskettavasti kiteytetty tehtävä on siirtynyt ja siirtymässä viestikapulana eteenpäin: ”Kertokaa lastenlapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa.” Nyt on tullut meidän vuoromme kertoa. Yhdessä.