Nuori kotiseuturakkaus

Nuorta rakkautta ei tarvinne tässä tarkemmin määritellä. Iskelmälyriikat, runous ja moni muukin kaunokirjallinen lähteistö on käsitellyt aihetta sen verran laajasti, että jokainen on jo löytänyt omaan kokemusmaailmaansa sopivan version ko. käsitteestä. Kotiseuturakkauttakaan ei ainakaan Suomen Kotiseutuliiton medioissa tarvinne käsitteenä ryhtyä purkamaan. Olemmehan sen käsitteen kanssa niin sanotusti ”asian ytimessä”. Mutta näiden kahden tutun ja kenties vähän kulahtaneenkin käsitteen yhteen punominen – nuori kotiseuturakkaus – tuottaakin ristiriitaisempia ja epäilevämpiäkin mielikuvia. Sen enempää nuoret itse kuin kokeneemmat kotiseututyön toimijatkaan eivät käsitettä juuri viljele eivätkä näiden kahden ryhmän puhunnat tunnu kohtaavan toisiaan kovin hedelmällisellä tavalla.

Nuorten kotiseututunteessa viha-rakkaus on usein voimakkaasti esillä. ”Lontoon skidit sanoo ett niill on tylsää. Lontoon skidit sanoo ett ei oo tekemistä! Mutta tietääks ne millaist’ on Pihtiputaalla?” (Ratsia, 1979). Kotiseudulta on päästävä pois, kokemaan oikeaa, elämyksiltään rikasta elämää, vapautta, jota kotiseutu ja kotiväki eivät nuorille tarjoa. Vanhempien arvot ovat eilisestä. Kotikulmat on niin nähty, eikä lähiyhteisö pysty enää täyttämään kokemusnälkäisen nuoren mielen tarpeita.

Suomen Kotiseutuliiton uutta strategiaa valmisteltaessa tuli useissa keskusteluissa esille kotiseutuliikkeen toimijoiden tahto saada rekrytoitua nuoria ikäluokkia kotiseututyöhön. Toisaalta jo vuosikymmenien ajan on kotiseutuväkeä lohdutettu: Ei syytä huoleen! Tämän päivän nuoret ovat huomisen keski-ikäisiä. Viimeistään silloin alkavat lapsuuden kotiseudut palata mieliin ja oman asuinseudun menneisyys ja nykyisyys alkavat tuntua entistä merkityksellisemmiltä.

Mutta onko muuta tietä kuin vuosikymmenet? Voisivatko nuoret oikeasti osoittaa kotiseututunteitaan ja kanavoida kotiseutuun liittyviä kokemuksiaan jo silloin, kun kotikulmat alkavat tuntua ahdistavan tutuilta? Meidän kannattaisi ehkä kysyä tuota nuorilta.

Kaikella kunnioituksella perinteistä kotiseututyötä kohtaan, arvelen nuorten ja kotiseutuliikkeen välisen kohtaamattomuuden johtuvan ainakin osin meistä vanhoista. Kun puhumme nuorten ikäluokkien rekrytoinnista, tarkoitamme nuorten saamista mukaan kotiseutumuseotoimintaan tai kulttuuriperinteen keräystyöhön. Ainakin nuoria olisi saatava mukaan kotiseutuyhdistyksen kokouksiin – eikö niin? Nuo ajatukset tuntuvat aika kaukaisilta jo näin kirjoittaessa, mutta entäpä sitten siellä paikallisyhdistyksen arjessa? Ei taida oikein napata!

Annetaan nuorison ottaa kotiseutu haltuun nuorten tavalla ja kielellä. Graffiti on media ja viesti yhdessä. Keskisormi tulkittakoon puheenvuoropyynnöksi. Ei nuoret yhdentekevän asian vuoksi viitsisi nähdä vaivaa. Kritiikki ja kapina ovat osoituksia siitä, että kotiväki ja kotiseutu ovat nuorelle tärkeitä. Käynnistetään dialogia yhteisten ilmaisutapojen puutteista huolimatta. Kuunnellaan, mitä nuoret kotikulmiltaan kaipaavat ja mietitään yhdessä, miten ongelmakohtia voitaisiin porukalla korjata.

Uuden vuosikymmenen alku poikkeustiloineen osoittaa meille kaikille, että elämäntapamme kaipaa ”pientä säätöä”. Muutos – toivottavasti – alkaa meistä aikuisista, mutta näiden mullistusten jälkeisen maailman joutuvat ottamaan elääkseen ja kehittääkseen ennen kaikkea ”nuo nykyajan nuoret”. Ja enteet ovat mielestäni toiveita herättäviä. Kestävän kehityksen ja yhteisvastuun vaatimukset ovat nousussa ja vanhempien ikäluokan kilpailuyhteiskunnan perustelut kaikuvat tulevissa ikäluokissa yhä ontommin. Nuorten ikäluokkien globaali kotiseuturakkauden eetos sisältää ajatuksen koko tämän pallon elinkelpoisena pitämisestä. Se on tavoite, jonka mieluusti suo johtoajatukseksi koko tämän vuosikymmenen kotiseutuliikkeelle.

Kotiseutuliiton uusi Rakkaudesta kotiseutuun 2030 -strategia julkistetaan touko-kesäkuussa.