Meri yhdistää

Kuvassa seison Salon Halikonlahden rannalla. Taustan merenlahtea ei juuri mereksi tunnista. Se on savipeltojen halki kulkeneiden jokivesien värjäämää. Ilmassa on lahoavan kaislan tuoksua, jonka muistan lapsuuden veneretkiltä ja jota luulin lähes aikuisikääni asti meren tuoksuksi. Vasta oman perheeni veneilyharrastuksen myötä olen oppinut, ettei puhdas meri oikeastaan tuoksu miltään, mutta lähestyvän rannan tunnistaa vaikkapa auringon lämmittämän havumetsän tai maatuvan kaislan tuoksusta.

Olkani takana oikealla on Vuohensaari, vanhalta nimeltään Vuossaari. Siellä asui isoisäni äiti nuoruudessaan yhtä aikaa kirjailija Johannes Linnankosken kanssa, joka oli suvussani kulkeneen muistitiedon mukaan äreä mies.  Kirjailijan elämäkerrassa kerrotaan hänen vuokranneen saaren torpasta huoneen, mutta saadakseen kunnon kirjoitusrauhan hänen oli rakennettava metsään koju. Isoisäni äidin tehtäviin kuului torpan lasten kaitseminen, mikä ei ilmeisesti ollut onnistunut aivan täydellisesti, koska kuuluisan kirjailijan työrauha häiriintyi.

Kun takanani näkyvää merenlahtea kulkee kymmenisen kilometriä merelle päin, tulee vastaan Suomen merialueiden toiseksi suurin saari, Kemiönsaari. Sen koilliskulmassa vesiväylä kulkee Angelniemen Eselpään kylän ohi. Sieltä oli kotoisin isoisäni äidin isoisä Johan Mattsson, joka oli syntynyt 1826 ja kuoli 96-vuotiaana Kujanpään torpassa Halikonlahden pohjukassa, lähellä tätä paikkaa, jossa kuvassa seison. Juho Matinpojan kerrotaan tehneen veneen viimeisenä elinvuonnaan. Oma 1911 syntynyt isoisäni oli siinä onnellisessa asemassa, että hän sai lapsuudessaan kuunnella virkeän isopappansa tarinoita seudulta. Sitä perua ovat varmasti monet isältäni kuulemani perimätiedot Salon seudulta lähes kahdensadan vuoden ja kuuden sukupolven takaa.

Juuret ja kotiseutu

Juuret Halikonlahden rantoihin ja sen itäpuolen ikiaikaiseen Uskelaan ovat minulle tärkeät. Kotini on Uskelan kirkon kupeessa. Kävin nuorena asumassa tilapäisesti opiskelupaikkakunnallani Turussa. Kotikuntani on kuitenkin aina ollut Salo. Olen tehnyt Salossa ja muualla Varsinais-Suomessa museo- ja kulttuuriperintötyötä yli 30 vuotta sekä lisäksi salolaisiin kohteisiin liittyvää rakennusinventointityötä helsinkiläisessä ympäristösuunnittelutoimistossa, silloinkin Salossa asuen. Nyt saan tehdä työtä yhdistysten, paikallismuseoiden, kotiseutuarkistojen ja kulttuurimatkailun hyväksi Kotiseutuliitossa ‒ edelleen enimmikseen Salosta käsin. Etätyö mahdollistaa valtakunnallisen työn kiskaisematta juuriltaan.

Yhtä paljon kuin olen lujin juurin kiinnittynyt Salon seutuun ja sen menneisyyteen, kaipaan myös tuon selkäni takana avautuvan vesitien kautta omalle merellemme. Oikeastaan jo lapsena opin, että oikea meri alkaa vasta noin 30 kilometrin päässä tuosta kuvan paikasta, kun Särkisalon Förbyn kylän jälkeen etelässä aukeaa kimalteleva kirkasvetinen Hangon läntinen selkä. Se kimallus on nykyään kotiseutuani kesäviikonloppuina toukokuusta usein lokakuulle asti.  Kesälomalla vie matka yleensä vielä kauemmas. Olemme rantautuneet veneellämme lähes kaikkiin Itämeren kolkkiin Kööpenhaminasta Tornioon. Koen, että Itämeremme ei rajaa valtioita, vaan yhdistää niitä. Lempipaikkojani ovat Itämeren pienet saaret. Niissä kaikissa on jotain hyvin omaperäistä ja jotain samankaltaista ja tunnistettavaa. Se voi olla kasvillisuus, maaston muodot, meren pitkän historian näkyminen rannoilla tai elinkeinojen vaikutus. Monia pieniä saaria on suojannut myös vaikeakulkuisuus. Silti saarelta toiselle on aina kuljettu. Paikannimissä näkyvät vuosisataiset historian ja asutuksen vaiheet. Tämä meri sekä sen saaret ja rannikot ovat kotiseutuani.

Kulje Halikonlahden esteettömällä lintupolulla: https://kohteet.visitsalo.fi/halikonlahden-esteeton-polku/.

Lyhyempi versio jutusta on julkaistu aiemmin Kotiseutupostin 3/2022 Omakulmassa.