Mäkitupalaisten karussa arjessa tehtiin työtä maaseudun kehityksen eteen

Mäkitupalaisten köyhä ja kova arki on unohtunut monilta, vaikka heidän työpanoksensa oli merkittävä maaseudun ja koko Suomen kehityksen kannalta. Mäkitupalaisuus on keskeinen osa Suomen maaseudun historiaa. Vaikka virallinen tunnustus mäkitupalaitokselle annettiin vasta vuonna 1762 kuninkaallisella asetuksella, joka määritteli mäkitupien ja niiden asukkaiden aseman, mäkitupia ja niiden asukkaita oli kuitenkin ollut olemassa jo pitkään ennen tätä.

Sääty-yhteiskunnassa asuinmuoto määritteli yhteiskunnallisen aseman, ja mäkitupalaiset sijoittuivat alempiin yhteiskuntaluokkiin, juuri irtolaisväestön yläpuolelle. Heidän elinolosuhteensa olivat huonot ja toimeentulo oli niukkaa.

Huono toimeentulo

Mäkitupalaisilla oli hallussaan pieni mökki ja joskus pieni kasvimaa. Joillakin saattoi olla muutama ulkorakennus tai kotieläin, kuten lehmä, lammas tai kana, mutta heidän elinkeinonsa perustui suurelta osin satunnaisiin töihin, joita he tekivät talollisten pelloilla, metsissä tai vaikkapa uittotöissä. Osa mäkitupalaisista hankki elantonsa tehtaista tai käsityöläisyydestä. Lisäksi heidän piti maksaa mökin vuokra tilalliselle työvelvoitteina, eli taksvärkkinä.

Mäkitupalaiset elivät vaatimattomasti, ja heidän elämänsä oli epävarmaa. Katovuodet tai huonot sadot vaikuttivat heihin ensimmäisinä. Jos elanto kävi liian niukaksi, he saattoivat joutua lähtemään ja jättämään kotinsa. Vuokranantajat saattoivat myös häätää heidät, jos sovittuja töitä ei pystytty suorittamaan tai välit muuten jostain syystä isäntäväkeen tulehtuivat. Oli kuitenkin myös isäntiä, jotka auttoivat mäkitupalaisia vaikeina aikoina.

Mäkitupalaisten asema ei ollut aivan kaikkein huonoin, sillä heillä oli sentään oma koti, toisin kuin täysin kodittomilla irtolaisilla. Oman katon saaminen pään päälle olikin suuri onni etenkin esimerkiksi leskelle tai ison perheen lapsille, jotka eivät kotoa saaneet mitään perintöä. Mäkitupalaiset saattoivat hyvinä vuosina tulla kohtuullisestikin toimeen.

Aikana, jolloin asumisesta maksettiin suurimmaksi osaksi työllä, ei rahaa tullut juuri mistään. Suuria omaisuuksia ei siis kertynyt, ellei keksinyt jotain sivutoimeentuloa. Epävarman tilanteen ja huonon toimeentulon takia monet mäkitupalaiset olivat halukkaita lähtemään siirtolaisiksi. Kun elämä kotimaassa ei tarjonnut paljon menetettävää, kohdemaan paremmat elinolosuhteet ja mahdollisuus omaan viljelymaahan houkuttelivat monia lähtemään.

Laihian Nuukuurenmuseo esittelee mäkitupalaisten historiaa

Laihian Nuukuurenmuseo tunnetaan parhaiten Laihian ainutlaatuisen nuukuusperinteen edistäjänä. Vieraat voivat kuulla tarinoita nuukuusmaineen syntymisestä, ja he voivat tutustua moniin huumorimielessä keksittyihin nuukuusesineisiin. Nuukuurenmuseo tarjoaa myös ainutlaatuisen aikaikkunan mäkitupalaisten elämään ja historiaan. Tämä 1700-luvun puolella rakennettu mökki on toiminut kotina useille sukupolville ja ollut asuttuna aina 1980-luvulle asti. Talo siirrettiin museolle vuonna 1992 Laihian Perälästä, Virkalan kylästä.

Laihian Nuukuurenmuseon kaltaisissa mäkituvissa on kahdessa pienessä huoneessa saattanut asua jopa kymmenhenkinen perhe. Tupa on rakennettu hirsistä, ja hirsien välit on tiivistetty saven ja sammalen seoksella. Tapettina käytettiin vanhoja sanomalehtiä. Näitä yksityiskohtia katsellessa miettii, miten tarkasti oli rakennus tilkittävä, jotta lämpö pysyisi tuvassa ja perhe selviäisi vaativista vuodenajoista.

Tuvan katto on mustunut savusta, muistona ajasta, jolloin mökki oli vielä savupirtti. Takan merkitys korostui tässä pienessä kodissa, sillä se ei ollut vain lämmön lähde, vaan myös paikka, jossa valmistettiin ruoka ja leivottiin leipä. Takan ääressä vietettiin muutenkin aikaa. Se oli nykyajan olohuone. Siinä istuttiin ja tehtiin puhdetöitä ja käsitöitä, kerrottiin tarinoita ja vietettiin ne muutamat pienet vapaa-ajan hetket, joihin ihmisillä oli pitkän työpäivän jälkeen aikaa.

Nukkumaan mentiin aikaisin, sillä pitkät työpäivät vaativat veronsa ja työt oli aloitettava aikaisin. Osa perheestä nukkui sivustavedettävässä sängyssä, osa lattialla, osa penkeillä.

Omaisuutta ei ollut paljon, ja se mitä omistettiin, käytettiin loppuun. Nuukuus oli välttämättömyys, elinehto. Mitään ei heitetty pois. Vanhat ja rikkoontuneet esineet korjattiin ja vaatteet paikattiin. Kaikki käytettiin loppuun. Harvalla oli varaa mihinkään muuhun kuin aivan välttämättömään, usein ei edes siihen. ”Säilyy mones poloves niinku laihialaanen parsinneula” on nuukuusvitsi, mutta köyhälle mäkitupalaiselle tämä oli totisinta totta.

Mäkitupalaisten elämä on usein jäänyt suurempien historiallisten kertomusten varjoon. On kuitenkin tärkeää muistaa tämän suuren yhteiskuntaluokan työpanos niin maaseudun kuin koko Suomen hyvinvoinnin kannalta. Mäkitupalaisten kädet ovat rakentaneet ja raivanneet ja heidän väsymätön uurastuksensa on ollut keskeisessä roolissa yhteiskuntamme kehityksessä.

Laihian Nuukuurenmuseossa voit pysähtyä hetkeksi ja aistia entisajan mäkituvan elämää, jolloin kaikessa piti säästää.