Kulttuuriperintöpalkinto todistaa samaa, jonka jo nuoruudessani koin – seurantalot ovat kansan yhdessä tekemisen kivijalkaa
Minä en ole seurantalon kasvatti. Kotini oli pienehkön kaupungin taajaman reunamilla. Siellä ei ollut omaa seurantaloa – urheiluseuran tanssilava oli, mutta se ei enää minun nuoruudessani ollut aktiivisessa käytössä. Enkä osannut mitään seurantaloa kaivatakaan, enhän ollut sellaista nähnyt tai kokenut.
Olin 16-vuotias, kun minut pyydettiin kesätalkoisiin: Tukkijoella-näytelmä kaipasi haitarinsoittajaa. Hourunkosken – nimi tuli vuolaasta koskesta, johon joku varmaankin oli aikoinaan hourupäissään hypännyt – kesäteatteri toimi Lapuan Haapakosken nuorisoseuran naapurissa. Seurantalolla olivat esiintyjien sosiaalitilat ja vaatesäilytykset, karonkat ja muut kokoontumiset. Se oli käänteentekevä kesä hyvin yksin viihtyvälle ja vähän aralle pojalle: sellaista yhteenkuuluvuutta, yhdessä tekemisen riemua ja jaetun merkityksellisyyden kokemusta en ollut koskaan ennen saanut perheen ulkopuolella.
Tämän jälkeen kuljin monta vuotta Haapakosken nuorisoseuralla lasten tanhujen säestäjänä. En ollut erityisen hyvä soittaja – enkä ole vieläkään – eivätkä tanhut olleet parasta mitä tiesin, mutta jälleen kerran koin vahvaa yhteisöllisyyttä ja yhteyttä. Haapakoski oli liki kymmenen kilometrin päästä kotoani, enkä aluksi tuntenut juuri ketään. Silti minut otettiin mukaan avosylin ja omana itsenäni. Aivan ulkopuolisena olin yhtäkkiä osa seuran porukkaa.
Myöhemmin pääsin tutustumaan seurantaloihin laajemmin Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran puheenjohtajana ja valtakunnallisten Suomen Nuorisoseurojen Liiton ja Kalevan Nuorten Liiton luottamustehtävissä – nykyisin yhdistyneet liitot tunnetaan nimellä Suomen Nuorisoseurat.
Vielä enemmän silmäni ovat avautuneet nykyisessä tehtävässäni Kotiseutuliiton toiminnanjohtajana. Opetus- ja kulttuuriministeriö on delegoinut seurantalojen korjausavustusten jakamisen, selvitystyön ja korjausneuvonnan Kotiseutuliiton tehtäväksi. Korjausavustukset ja seurantalotyö kuuluvat myös toiminnanjohtajan jokapäiväiseen työnkuvaan.
Niin että vaikka minulla ei lapsuudessani ollutkaan omaa seurantaloa, koen vahvasti, että seurantalot ovat kasvattaneet minua. Ehkä en olekaan vain yhden, vaan monen seurantalon kasvatti.
Kansalaisten oma toiminta oli yksi peruste palkinnolle
Toukokuun viimeisenä päivänä julkaistiin tieto, että suomalainen seurantalojen korjausavustusjärjestelmä on saanut Euroopan kulttuuriperintöpalkinnon (European Heritage Award / Europa Nostra Award). Se valtavan hieno tunnustus kaikille Suomen seurantaloille ja seurantalojen eteen tehtävälle vapaaehtoistyölle. Nyt jännitämme saavatko seurantalot vielä 10 000 euron yleisöpalkinnon. Mahdollisuuden siihen ovat hyvät. Onhan liki kaikilla suomalaisilla jokin yhtymäkohta seurantaloihin – ellei muuten niin juuri nuoruuden muistoissa. Äänestysohjeet ovat tämä tekstin lopussa.
Palkintoperusteissa nostetaan erityisesti esiin se, kuinka kansalaiset itse pitävät Suomessa yllä paikallisyhteisöjen ainutlaatuista kulttuuriperintöä:
”Avustusohjelma tuo esiin kulttuuriperinnön suuren merkityksen yhteisöilleen. Keskittymällä paikalliseen kulttuuriperintöön se auttaa vahvan paikallistunteen luomisessa ja tukee niiden ihmisten kollektiivista hyvinvointia, joille nämä rakennukset ovat keskeinen osa yhteisöllistä elämää.”
Valintaraati pitää kansalaisyhteiskunnan ja julkisen sektorin menestyksekästä yhteistyötä ansiokkaana: ”Vahva keskinäinen vuorovaikutus sekä jatkuva sitoutuminen paikallisyhteisöjen ja viranomaisten puolelta ovat todella vaikuttavia, samoin laajuus sekä korjaushankkeiden määrällä että ajallisesti mitattuna.”
Erittäin lämmittäviltä tuntuvat myös valtionavustuksesta vastaavan ministerin kehut. Tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala summasi, että ”palkinto on merkittävä tunnustus Suomen Kotiseutuliitolle pitkäjänteisestä työstä rakennetun kulttuuriperintömme hyväksi yhdessä paikallisyhteisöjen kanssa”.
Suurin kiitos menee kuitenkin paikallisille seurantaloille ja paikalliselle vapaaehtoistyölle.
Seurantaloasiain neuvottelukunnan puheenjohtaja Mikko Härö kuvaa osuvasti:
”Ei voi liiaksi kiittää yhdistysten ja järjestöjen sitoutumista talojensa vaalimiseen, niiden kautta paikallisen kulttuurin ja moninaisen aktiivisuuden mahdollistamiseen. Seurantaloilla ollaan kansalaisyhteiskuntamme ytimessä”.
Seurantaloasiain neuvottelukunta toimii korjausavustuksen asiantuntijaelimenä ja koordinoijana. Siinä on edustettuna 12 seurantaloja ylläpitävien yhteisöjen keskusjärjestöä sekä opetus- ja kulttuuriministeriö, ympäristöministeriö, Museovirasto ja Kuntaliitto.
Koko korjausavustusjärjestelmä rakentuu kansalaisyhteiskunnan varaan. Paikalliset seurantaloja ylläpitävät yhteisöt hakevat avustuksia kerran vuodessa, Kotiseutuliiton asiantuntija arvioi hakemukset ja keskusjärjestöt antavat niistä lausuntonsa. Neuvottelukunta tekee jakoesityksen, jonka Kotiseutuliiton hallitus sitten hyväksyy. Siitä lähtien kun ministeriö myöntää korjausavustuksen määrärahan, koko prosessi on kansalaisyhteiskunnan käsissä.
Korjausavustus on oikeastaan valtion siemenraha, joka mahdollistaa korjaukset. Korjaushankkeet vaativat aina myös omaa rahoitusta. Lisäksi hankkeisiin liittyy leimallisesti merkittävä talkootyön osuus. Seurantaloja ylläpitävät lähes poikkeuksessa seurojen vapaaehtoistoimijat.
Harrastamisen, paikallisdemokratian ja yhdessä kasvamisen paikkoja
Seurantalot syntyivät aikanaan yhtä matkaa suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kanssa 1800-luvun lopulta lähtien. Sitä mukaa kun paikallinen yhdistystoiminta vakiintui, järjestöt rakensivat omia talojaan. Vanhimmat säilyneet, seurantaloiksi rakennetut ovat 1880-luvulta, mutta sittemmin seurantaloksi on muutettu jopa 1700-luvulla rakennettu rakennus.
Seurantalot edustivat – ja edustavat edelleen – vahvasti alhaalta ylöspäin rakentuvaa kansalaisyhteiskuntaa. Talot tehtiin paikallisiksi monitoimitiloiksi. Niissä kokoustettiin, näyteltiin, urheiltiin, luettiin, runoiltiin, keskusteltiin, pidettiin kerhoja ja kaikkea muuta mahdollista yhteistä tekemistä.
Seurantalot olivat paikallisia kansalaisuuskouluja. Kuvaavaa on, että aikanaan niitä nimitettiin monesti edistysseuroiksi. Seurantaloilla toteutettiin vahvasti sivistyksen, itsekasvatuksen, yhteiskunnallisen aktiivisuuden, kansalaisuuskasvatuksen ja itsensä toteuttamisen ihanteita. Niissä opittiin yhdessä toimimista, argumentointia, puheiden pitämistä ja demokratiaa, jossa jokainen pääsi vaikuttamaan.
Ei ole mitenkään yllättävää, että monet kansanedustajat tai muut yhteiskunnan aktiivit saivat edistysseuroista korvaamattoman opin ja kipinän toiminnalleen.
Nykyään seurantaloja on toiminnassa noin 2500 – tarkkaa määrää ei tiedä kukaan. Suurin ryhmä ovat suomen- tai ruotsinkieliset nuorisoseurat, mutta mukana on myös työväentaloja, maamiesseurantaloja, raittiustaloja, kansantaloja, marttataloja, kotiseututaloja, urheiluseurantaloja, vapaapalokunnantaloja, marttataloja ja monia muita. Talot kattavat kansalaistoiminnan kentän laidasta laitaan.
Seurantaloyhteisöjen vanha aatteellinen pohja on haalistunut, ja käytännössä kaikki seurantalot ovat avoimia kaikenlaiseen kansalaistoimintaan. Se on myös korjausavustuksen edellytys. Toimintaympäristökin on muuttunut vahvasti: jos seurantalo oli ennen ainoa vaihtoehto yhteisölliseen toimintaan, nyt erilaiset mahdollisuudet kilpailevat vapaa-ajastamme. Älyruudut ja tekoäly kuljettavat meitä sellaisiin ulottuvuuksiin, jotka tuntuivat ennen mahdottomilta.
Silti seurantalot ovat edelleen eläviä – ja perin tarpeellisia. Ne tarjoavat alustan mitä moninaisimpaan paikallistoimintaan. Taloilla harrastaa viikoittain kymmeniätuhansia lapsia, nuoria, aikuisia ja senioreita – joka puolella Suomea. Eivätkä sitä paitsi tämän päivän rajattomat mahdollisuudet suinkaan ole kaikkialla rajattomat: noin puolet seurantaloista sijaitsee seuduilla, jossa ei ole muuta vapaaseen kansalaistoimintaan soveltuvaa tilaa.
Tämän päivän uutisia seuratessa en voi välttää ajatusta, että seurantalojen vanhalle sivistys- ja demokratiakasvatukselle olisi tilausta enemmänkin. Tänä vuonna vietetään sivistyksen teemavuotta, mutta otsikot täyttyvät vastakkainasetteluista ja valtakunnan vaikuttajienkin keskustelut menevät päällehuuteluksi – somekeskustelukulttuurista puhumattakaan.
Yhdessä tekemisen tapa on meiltä vähän hukassa, unohtunut tai unohdettu. Suunta on tuhoisa.
Osallisuuskeskusteluissa muistellaan joskus antiikin Kreikan demokratiaa. Siellä keskusteltiin, soviteltiin ja päätettiin paikallisesti. Seurantalot toteuttavat tätä samaa eurooppalaista ideaa, mutta vielä paremmin kuin antiikin maailmassa. Kaksituhatta vuotta sitten demokraattiseen järjestelmään osallistuminen oli harvojen etuoikeus, mutta tämän päivän seurantaloille mahtuvat kaikki.
Korjausavustukset ovat yhteiskunnalle tehokas ja edullinen järjestelmä
Seurantaloja tarvitaan edelleen mitä suurimmassa määrin. Ja niin tarvitaan niiden toiminnan mahdollistavia korjausavustuksiakin. Tänä vuonna valtio kohdensi korjausavustuksiin erittäin suuren leikkauksen. Julkisen talouden tasapainotustarpeet ovat ymmärrettäviä, mutta toivottavasti leikkaukset jäävät seurantalojen osalta tähän.
Leikkausten kerrannaisvaikutukset ovat arvaamattoman suuret ja kohdistuvat suoraan paikallisen kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiin. Siihen, että jokaisella olisi tulevaisuudessa oikeus harrastaa. Siihen, että myös harvaan asutuilla seuduilla olisi mahdollisuus yhteisölliseen toimintaan. Siihen, että joka puolella rakentuisimme yhteisöksi, joka ottaa kaikki mukaan. Siihen, että seurantaloja voitaisiin tulevaisuudessakin käyttää paikallisina turvallisuuskeskuksina mahdollisissa poikkeusoloissa (joita toivottavasti ei tule). Siihen, että ehkäisemme syrjäytymistä, turvattomuutta ja ulosjäämisestä johtuvia järjettömiä väkivallantekoja.
Suomen Nuorisoseurat tutki vastikään korjausavustuksen tarvetta. Vastauksissa korostettiin seurantalojen merkitystä seuran toiminnan ja koko yhteisön toiminnan mahdollistajana. Korjausavustusten kerrottiin mahdollistaneen talojen kehittämisen ja korjaamisen, kun taas ylläpidon kustannukset jäävät lähes aina seuran omilla varoilla katettavaksi. Vastausten mukaan seurantaloilla tarvitaan tietoa, apua ja tukea talojensa ylläpitämiseen, kehittämiseen ja peruskorjauksiin. Kansantalojen Liitto on tekemässä vastaavaa kyselyä.
Viesti on selvä. Vaikka perinteikkäät seurantalot ovat muuttuneet jo rakennusperinnöksi ja kulttuurihistorialliseksi arvokkaiksi kohteiksi, ne eivät ole mitään menneisyyden jäänteitä, vaan aktiivisia ja eläviä toimintakeskuksia. Ne elävät vahvasti tässä ajassa ja tarjoavat sellaista yhteistä toimintaa ja tekemistä, joka juuri siinä paikallisyhteisössä koetaan tärkeäksi.
Loppujen lopuksi seurantaloissa tai edes korjausavustuksissa ei ole kysymys seinistä. Talot ja niiden tapahtumat ovat yhteisön muistia ja historiaa. Toimintansa kautta ne ovat tämän päivän yhteisöllisiä solmukohtia.
Seurantalot ovat edelleen paikkoja, joissa tehdään tulevaisuutta. Yksi korjaushanke, yksi kokoontuminen ja yksi tapahtuma kerrallaan. Yhdessä.
Teksti on julkaistu aiemmin Talonpoikaiskulttuurisäätiön blogissa