Kotiseututyötä Väinö Tuomaalan jalanjäljissä
Evijärvellä sijaitsevan Väinöntalon museon Youtube-kanava on noussut Suomen suosituimpien museokanavien joukkoon perinteisestä maatalouskulttuurista kertovilla videoillaan.
Evijärveläinen Väinö Tuomaala (1916-1975) oli yksi tuotteliaimmista kansanperinneaineistojen kerääjistä Suomessa. Joskaan häntä ei usein tunneta Samuli Paulaharjun tai Elias Lönnrotin veroisena muistiinpanijana, olen siinä käsityksessä, että hän olisi Suomen kaikkien aikojen kolmanneksi tuotteliain tällä saralla heti edellä mainittujen herrojen jälkeen. Tuomaalan näkyvin perintö jälkipolville on 19 rakennuksesta ja noin 20 000 museoesineestä koostuva Väinöntalo – Järviseudun museo Evijärvellä. Lisäksi Tuomaala vaikutti vahvasti muun muassa lukuisten pitäjäseurojen perustamiseen toimiessaan Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitossa ja lukuisissa luottamustehtävissä.
Viime vuosina olen ollut käsikirjoittamassa, ohjaamassa ja tuottamassa videoita Väinöntalon Youtube-kanavalle. Aihepiiriltään videot kertovat pitkälti perinteisestä maatalouskulttuurista. Tuomaalan elämäntyö onkin ollut erinomainen pohja tälle uudelle työmuodolle. Ensimmäinen hanke, jossa videoita tuotettiin, oli Leader-rahoitettu Väinöntalo eläväksi -hanke. Sen lisäksi tänä vuonna tuotettiin kolme videota Museoviraston paikallismuseoiden hankeavustuksella. Näiden lisäksi kanavalta löytyy myös kaksi 1990-luvulla kuvattua kotiseutufilmiä.
Opiskeluita varten tekemäni selvityksen mukaan Väinöntalon Youtube-kanava on noussut tilaajamäärältään suositummaksi kuin yhdenkään valtionosuutta saavan suomalaisen museon Youtube-kanava. Mainittakoon, että nykyisin Väinöntalolla ei itse asiassa ole omaa ympärivuotista työntekijää lainkaan. Kaikki museon kehitystoiminta viime vuosina on siis tehty erinäisillä hankeavustuksilla, joista täytyykin olla kiitollinen rahoittajille. Youtube-kanavan markkinointibudjetti on muuten ollut nolla euroa.
Kiinnostaako perinteinen maatalouskulttuuri museoalalla?
Jotain on siis tehty oikein, mutta mitä? Laadukas tuotanto ja hyvä käsikirjoitus? Vai oikeat julkaisuajat ja hakusanat? Vastaisin itse kysymykseen seuraavasti: minusta vaikuttaa siltä, että sisältö esikoneellisista kulttuureista yksinkertaisesti kiinnostaa ihmisiä. Etenkin maailmalla näistä ajoista kertova sisältö kerää kymmeniä miljoonia katselukertoja Youtubessa. Muutamia esimerkkejä suosituista kanavista tekstin päätteeksi (katsokaapa videoiden katselumääriä). Väinöntalon videoita on julkaistu niin harvakseltaan, että kasvupotentiaalia varmasti olisi ja toki kansainvälisyyttä tavoitellessa pitäisi julkaisumuotoja miettiä. Mutta eikö tätä aihepiirin kiinnostavuutta ole Suomessa sitten vain tajuttu?
Teen parhaillaan YAMK-opinnäytetyötä kansatieteellisten elokuvien tuottamismahdollisuuksista 2020-luvulla. Suomessahan oli pitkä kansatieteellisen elokuvan traditio 1930-luvulta vuosituhannen lopulle. Sittemmin kansatieteellisten elokuvien tuottaminen institutionaalisella tasolla, eli Kansallismuseon toimesta on loppunut ja niiden tuottamisesta ovat vastanneet lähinnä erinäiset yhdistykset eripuolilla Suomea. Viimeiseksi institutionaaliseksi elokuvaksi on toistaiseksi jäänyt Eero Naskalin ja Mauri Frontin ”joutsenlaulu” Jouhisiimaa ja hamppuköyttä vuodelta 2005. Mainittakoon muuten, että mielenkiintoisella tavalla vanhoja kansatieteellisiä elokuvia sisältävä Museoviraston kuvakokoelmat -kanava (linkki tekstin lopussa), jossa edellä mainittu elokuvakin on, on tietääkseni ainoa Väinöntalon kanavaa suositumpi suomalainen museokanava.
Itsestäni on tosin tuntunut siltä, että olen ollut perinteiseen maatalouskulttuuriin kohdistuneen kiinnostukseni kanssa hieman vastavirtaan kulkija museoalalla. Vaikuttaa nimittäin siltä, että muut aihepiirit ja aikakaudet näyttäytyvät tällä hetkellä kiinnostavimpina alan sisällä. Onko niin, että kyseinen aikakausi on jo sen verran kaukana takana, ettei siihen ole tarvittavaa kosketuspintaa? Vai eivätkö köyhältä maaseudulta ponnistaneet ja paremman elämäntason sittemmin kaupungeissa saavuttaneet sukupolvet ja heidän jälkeläisensä kykene näkemään vanhan maatalouskulttuurin arvoa?
Ehkä joku minua viisaampi osaa vastata tähän mielenkiintoiseen kysymykseen. Itsestäni vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kansainvälinen aihepiirin kiinnostavuus ja yleinen museoalan kiinnostus aikakautta kohtaan korreloi keskenään. Olisiko meidän syytä kääntää mielikuva entisajan maaseudusta päälaelleen? Ankarissa pohjolan oloissa omavaraisena eläneen katajaisen kansan selviytyminen luonnonvoimien puristuksissa voisi olla maailmalla ja toki myös kotimaassa hyvinkin kiehtovaa – kaikkihan taitaa olla kiinni näkökulmasta ja markkinoinnista. Videoiden arvo piilee nimenomaan siinä, että niillä voidaan näyttää mitä museoesineillä tehdään – tai kuinka museoesineitä on aikoinaan valmistettu, kuten olen itse videoilla tehnyt.
Tämä oli klassisten suomalaisten kansatieteellisten lyhytelokuvien tärkein funktio: tallentaa katoamassa olevan kansanperinteen työtapoja eläviksi kuviksi. Esimerkiksi haaparuuhen synty tallennettiin filmille vuonna 1936 Oy Kansatieteellinen Filmin toimesta. Halsualainen Seppo Kalliokoski on opetellut tämän taidon alkuperäisen elokuvan pohjalta. Tanskalainen maajussi Frank Erichsen kameraryhmineen puolestaan oli Halsualla Sepon opissa. Näin ikivanha suomalainen aineeton kulttuuriperintö on päätynyt ehkäpä jopa miljoonien ihmisten kotisohville. Kuinka monta muuta sovellusta voisikaan löytyä? Omilla videoillani esimerkiksi pellavan matka siemenestä langaksi tulee tutuksi ja näemme miten maa tottelee itsetehtyä keskiaikaista kehäauraa.
Kohti joulua
Näin joulun alla mainittakoon lopuksi kuinka oma isoisäni (1935-2003) aikoinaan kertoi oman lapsuutensa jouluista. Tuona köyhänä aikana ainut joululahja oli niin sanottu sikapossu, kuten täällä päin sanotaan, eli litteä sokerimunkki. Mainitsin tästä useita vuosia sitten vaimolleni, joka onkin antanut minulle joululahjaksi vuosittain samaisen joululahjan paperipussissa. Muuta en ole toivonut enkä halunnut. Tämä on ollut itselleni merkittävää kulttuuriperintöä ja muistuttaa minua niistä juurista, joita useimmilla tätäkin tekstiä lukevilla omalla kohdallaan varmasti on.
Kollektiivisesti ajateltuna museoiden tehtävähän nimenomaan on se, että ne toimivat meidän yhteisenä muistinamme. Ja merkittävä osa tätä yhteistä muistia on tuo köyhä, mutta monin tavoin kekseliäs ja maanläheinen perinteisen maatalouskulttuurin aikakausi. Toivottavasti suomalaiset museot eivät unohda tätä omaa sikapossuaan muiden merkittävien aikakausien joukossa.
Ensimmäinen kotiseutuneuvoksen arvonimen saanut henkilö muuten oli juuri evijärveläinen Väinö Tuomaala vuonna 1969.
Hyvää joulunaikaa kaikille!
Jussi Försti on käsikirjoittaja-ohjaaja Finepics Oy:stä. Kynän ja kameran lisäksi Jussin käsissä pysyvät myös perinteiset puukäsityökalut, kuten Väinöntalon kanavalla on nähtävissä.
Väinöntalon YouTube-kanava:
Tietoa Väinöntalosta:
talonpoikainelamaa.fi/vainontalo
Joitain suosittuja ulkomaisia Youtube-kanavia:
www.youtube.com/@BertramCraftAndWilderness
www.youtube.com/@primitivetechnology9550
Jouhisiimaa ja hamppuköyttä (Museoviraston kuvakokoelmat -kanava): youtu.be/pEaWOW9Hlns
Haaparuuhen synty (vuoden 1950 versio): elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_112941