Kotiseutu – tunnetta, työtä vai turvallisuutta?
- Kotiseutuliiton puheenjohtaja
- Historioitsija
- Kotiseutuja: Helsinki ja Sysmä
Kotiseututyö asemoituu tänään aiempaan selvemmin aikamme suuriin virtauksiin: kysymyksiin sisäisestä turvallisuudesta, huoltovarmuudesta ja resilienssistä eli henkisestä kantokyvystä. Valtion turvallisuussuunnittelun uudet linjat (2017, 2025) pitävät sisällään yksityiskohtaisen analyysin siitä, mitkä ”muutosvoimat” vaikuttaa sisäisen turvallisuuden järkkymiseen. Niitä ovat muun muassa ääriliikkeet, arvojen sirpaloituminen, järjestäytynyt rikollisuus ja terrorismi sekä yhteiskunnan polarisoituminen. Vastavoimana toimivat kriisien kestokyky, arjen pysyvyys ja turvallisuuden innovaatiot ja suorituskyky.
Turvallisuusstrategioissa puhutaan vakaudesta, turvallisuudesta ja yhteiskuntarauhasta. Tarvitaan turvallisuussuunnittelua. Mihin turvallisuussuunnittelu kohdistuu? Minkä arvotamme tärkeimmäksi, kun elämä järkkyy ja maailman kirjat näyttävät olevan pahasti sekaisin? Mihin ajatukset palaavat, kun koemme uhkaa ajassamme? Kotiseutu. Hembygd. Heimat. Koetan maistella käsitteen historiallisia juuria. Irtoaako mitään tuoretta tähän päivän turvallisuussuunnitteluun?
Kyllä irtoaa. Kotiseutu tihkuu perinnettä, tunnetta ja historiaa. Se on selviämisen ja voimakkuuden symboli. Kotiseutuymmärryksen syvät juuret palautuvat Eurooppaan ja erityisesti saksankielisen maailmaan. Euroopan 1800-luku synnytti kansallisromantiikan, kansakunta-ajattelun ja tarpeen saada maukkaita kertomuksia ravitsemaan isänmaallisia tunteita ja paikallisen identiteetin vahvistamista. Aikakausi vuosina 1814–1914 loi modernissa mielessä kansakunnat ja sille paikkasidonnaisen kuvaston. Asetelmaan liittyivät myytit kansallisesta alkuperästä, suuret historiat ja paikalliset kertomukset. Pakettiin kuuluivat paatos ja tunteet, kun puheeksi tuli kansa ja sille sanoitettu kotiseutu.
Ihminen kaipaa turvallista ja tuttua tilaa
Oma kieli, luonne ja kotiseutu sijaitsivat usein maaseudulla tai maaseutumaisissa oloissa. Saksassa Heimat-aate hylki Berliinin kaltaisia suurkaupunkeja. Kotiseututyö viihtyi maaseudun perinnemaisemassa vaalien pikkukaupunkien saksalaisuutta, eli sitä maailmaa, jonka muutosta ohjaaja Edgar Reitz kuvasi 1980-luvulla mainiossa Heimat-tv-sarjassa. Sen keskipisteessä oli Reininlaaksossa sijaitseva kuvitteellinen Hunsrückin kylä ja sen selviäminen historian suurista murroksista 150 vuoden aikana. Sarja teki minuun suuren vaikutuksen, kun nuorena, kaupungissa asuvana tutkijana liu’uin sen maailmaan. Hunsrück, kuten minunkin kotiseutuni, Helsinki ja Sysmä, olivat sadassa vuodessa muuttuneet dramaattisesti, kaupungistumisen, teollistumisen ja yleisen modernisoitumisen paineistamana.
Silti ihminen ei muuttunut. Hän kaipaa yhä turvallista ja tuttua tilaa – kotiseutua. Sen viesti ei ole tyhjentynyt. Kotiseutuliike on yksi Euroopan suurista kansanliikkeistä, ja sen voima on ollut valtava. Suomessa liike järjestäytyi vuonna 1894. Mitä menneestä voidaan ammentaa tulevaisuuteen? Onko kotiseututyössä tärkeämpää pysyvyys vai muutos? Miten historiallinen liike sopeutuu ihmisen muuttuviin maailmoihin ja virtuaaliseen todellisuuteen? Kotiseutuliike on ollut voimakkaimmillaan kriisiaikojen jälkihoidossa, ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen, korjausliikkeenä suurten aatteiden romahtaessa ja talouden murrosaikoina. Kotiseututyössä korostuu pieni mittakaava, lähityö ja oman osaamisen kunnioitus. Uskon, että näin on jatkossakin. Kotiseututyö on turvallisuustyötä parhaimmillaan.
Jokaiseen kotiin ja seutuun voi kiintyä, sen erityispiirteitä vaalia ja arvostaa
Isänmaa ja sen maisema muuttuvat, kuten Heimat-sarja osoitti, mutta muuttuuko suhteemme kotiseutuun? Tunne säilyy, ja ehkä voimistuukin, muutoksen pyörteissä tai kohdistuu uusiin kotiseutuihin. Tänään kotiseututyö pitää sisällään monenlaista työtä oman asuinalueen ja lähiseudun hyväksi. Työ ei enää ole sidoksissa agraariin maailmaan ja sen perinteiden vaalimiseen. Ihmisellä voi olla elämänsä aikana useita maailmoja, kotiseutuja, sekä Suomessa että ulkomailla. Jokaiseen kotiin ja seutuun voi kiintyä, sen erityispiirteitä vaalia ja arvostaa. Minulle tässä on kotiseututyön voima ja vimma. Se on samalla kertaa paikallista että univerisaalia, kaikkialla maailmassa toteutuvaa.
Toivon, että tulevina vuosina voimme Suomen Kotiseutuliitossa keskittyä puhumaan tunteesta ja turvallisuudesta toimimisen ja tekemisen rinnalla ja tämän tunteen monista uusista ilmenemismuodoista. Aina ei tarvitse tehdä kuin 100 vuotta sitten. Sanat ”rakkaus”, ”kiintyminen” ja ”turvallisuuden tunne” ovat edelleen tärkeitä, kun puhumme niistä voimista, jotka meitä kiihdyttävät lähialueen vaikuttamistyöhön.
Tieteellinen tieto, kulttuuriperintö, käsillä tekeminen, aito ja alkuperäinen sekä paikallinen kiinnostavat myös nuoria
Apua tunteiden ja toiminnan rationaaliseen käsittelemiseen voidaan saada arkeologian ja historian, kansa-, alue-, maisema- ja maantieteiden sekä vaikkapa sosiologian tutkijoilta. Paikallisuus, paikkatieto ja paikalliset teemat nostavat päätään myös historiantutkimuksessa. Sekä maaseutua että kaupunkeja tutkitaan ennennäkemättömän laajasti. Sukututkimusta harrastetaan aiempaa laveammin kautta koko Suomen. Kysymys paikallisarkistojen säilyttämisestä on myös teema, jolla on laajempaa ulottuvuutta.
Tieteellinen tieto, kulttuuriperintö, käsillä tekeminen, aito ja alkuperäinen sekä paikallinen kiinnostavat myös nuoria – on löydettävä keinoja sen sanoittamiseen. Toisin sanoen: kotiseututyön pyörä on keksittävä uudestaan. Tarvitaan uutta, poikkitieteellistä ja luovaa ajattelua paikallistasolla, monien erilaisten voimien yhdistämistä. kotiseututyö ei ole enää oma erillinen lohkonsa, vaan koskettaa monenlaisia toimijoita seurakuntien, kulttuurin, yrittäjyyden, urheilun sekä sosiaali- ja terveydenhuollon kentällä. Mitäpä jos ensi vuonna kotiseututapahtumiksi nimetään kaikki markkinat ja kesäfestivaalit, paikkakunnan keskustelutilaisuudet, yrittäjäpalkinnon jako ja paikkakunnan juhlapäivät?