Feel like home – kotoilua
Ystäväni Voula asuu Ateenassa. Hänellä on tapana ottaa silloin tällöin, ainakin kerran vuodessa, lomapäivä. Silloin hän etsii kameransa, laittaa sen kaulaan ja lähtee katsomaan kotikaupunkiaan kuin turisti. Se on hänestä virkistävää, koska silloin tulee katsoneeksi tietoisesti sitä, minkä tavallisina päivinä ohittaa kokonaan huomaamatta tai nopeasti vilkaisemalla. Lomalla voi kotikaupungissakin antaa itselleen mahdollisuuden uusien näkökulmien etsimiseen ja löytämiseen.
Tapasin Voulan Pariisissa kauan sitten. Kerran meille jäi vähän vapaata aikaa ja päätimme lähteä etsimään nähtävyyksiä, mutta mitä niistä? Päädyimme Samothraken Nikeen. Niinpä vietimme aikaa, kuten monet muutkin turistit, tutkiskellen Nikeä Louvressa. Pohdimme, millainen se oli ollut alun perin, miten ja miksi se oli kuljetettu tänne ja miten sen selkään oli kehittynyt aitoja pariisilaisia villakoiria. Olisiko niiden poistamiseen ryhdyttävä ja jos olisi, voisiko niin tehdä. Puhallellessamme Niken selän suuntaan minusta alkoi tuntua, että Pariisi oli oikeastaan aika kodikas paikka.
Pariisi on sittemmin tullut tutuksi muidenkin kiintopisteiden kautta, sellaisten kuin kattomaisemat, joiden korkeudella voi kaivata kuusien huminaa kuten Juhani Aho, taikka Luxembourgin puisto, josta voi aina etsiä Edelfeltin maalauksessa leikkiviä lapsia, ja tuntea olonsa kotoisaksi.
Olin onnekas, kun pääsin aikoinaan klassiselle Rooman kurssille, joka tarjoili uskomattoman kokoelman länsimaisen taiteen, arkkitehtuurin ja urbanismin lähtökohtia kaupungin ja ja kaupunkielämän muodossa. Eikä pelkästään kaavoja sommittelun tai historian avuksi vaan myös pohdiskeluja maailmanmenosta ja elämästä sinisinä hetkinä Villa Lanten terassilla. Vaikka olen innokas valokuvaaja, ei minulla ole juurikaan kuvia tuolta kurssiajalta. Silloin olin varma, että Rooma säilyisi yhtä ajattomana seuraavaan kertaan asti.
Maailmalta palatessa on kotikaupunki Mikkeli tuntunut ihanan kätevältä pikkukaupungilta, vaikkei se olekaan tarjonnut inspiroivia taiteellisia kehityslinjoja tai kohokohtia. Nykyisin pohdin, mikä kaupungissa on kotoista sen muuttuessa yhä anonyymimmäksi. Tutut paikat, nimen ja ihmiset katoavat, pitkälle pelkistetyt ratkaisut yleistyvät. Aavistuksenomaisesti tuntuu, ettei ajattomuus elä enää kauan.
Ajattomuuden kaipuun vallatessa voin lähteä katsomaan kotiseudun kiintopisteitä. Anttolan kirkon urkuparvi on niistä viehättävimpiä. Se on kuin pieni koru, jonka aiheena ovat firenzeläisrenessanssi ja 1920-luvun klassismi. Myös pikkukaupunkini ytimen, ruutukaupungin, ympärille syntyneiltä asuntoalueilta löytyy monia persoonallisia piirteitä ja paikkoja, kuten jälleenrakennuskauden katujen puukujat ja -lajit ja Mörrin 1930-luvulla kaavoittamien alueiden pienet aukiot, joiden esikuvia olivat manner-Euroopan vanhojen kaupunkien asemakaavasommitelmat. Täälläkin ne ovat asumisen ja elämän moninaisuuden paikkoja.
Jos kävely ei maistu – vaikka huonon sään takia – voin katsoa Edgar Reitzin elokuvasarjan Heimat, jonka fiktiivisen tarinan pääosissa ovat Hermann Simon, hänen sukunsa ja kotiseutu. Sen parissa saan taas pohdintoihini elämän kulumisesta ja paikkoihin kuulumisesta uusia näkökulmia.