Ekomuseon suhde kotiseututyöhön

Ekomuseon eko-määre ei liity ekologiaan eikä museo viittaa perinteiseen museoon. Sana juontaa juurensa pikemmin kokonaisvaltaisen kotiseututyön ihanteeseen.

Kun nykyään valitsee kohtuullinen yhteisymmärrys ilmastonmuutoksesta, on ryhdytty edistyvästi toteuttamaan asioita kestävän kehityksen periaattein. Puhekielessä kuulee usein mainittavan ekologiset periaatteet, joilla tarkoitetaan muun muassa, että minimoimme uusiutumattomien luonnonresurssiemme käytön ja käytämme niiden sijaan uusiutuvia resursseja.

Ranskalaiset museologit Georges Henri Rivière ja Hugues de Varine esittelivät vuonna 1971 käsitteen ekomuseo (ecomusée). Useassa nykyisessä lähteessä mainitaan, että sana eco on lyhennys sanasta ekologia. 1970-luvulla eläneenä muistan kuitenkin, että sana on peräisin kreikan sanasta “oikos”, joka tarkoittaa perhettä ja sukua, sen omaisuutta sekä kotia. Sosiologisena käsitteenä sillä kuvataan sosiaalisia ryhmiä. Käsite lomittuu näin kotiseudun käsitteeseen.

Perinteiset kotiseutumuseomme tai muutkaan museot eivät kuitenkaan ole ekomuseoita. Kanadalainen (eko)museologi René Rivard kuvasi osuvasti vuonna 1988, että kyseessä on tietty alue ja sen väestö ja väestön ylläpitämät perinteet.

Euroopan ekomuseoiden verkosto määrittelikin vuonna 2004, että “Ekomuseo on dynaaminen tapa, jolla yhteisöt säilyttävät, tulkitsevat ja hoitavat perintöä kestävän kehityksen vuoksi. Ekomuseo perustuu yhteisön sopimukseen.”

Näin määriteltynä ekomuseo on hyvin lähellä kotiseutuliikkeessä omaksuttua kokonaisvaltaista kotiseututyötä, joka vaalii kotiseudun asukkaiden arvokkaiksi arvioimia aineettomia ja (aineettomin arvoin määriteltyjä) aineellisia asioita ja kohteita. Niiden äärellä toimittaessa on ymmärretty, etteivät kulttuuriympäristö ja kulttuuriperinne ole yhteiskunnallisia rasitteita, vaan laadukkaan elämän resursseja!