Kotiseutuarkistot kaipaavat tukea ja tutkijoita

Janne Ridanpää, Kotiseutuliiton valtuuston jäsen
Janne Ridanpää, takana vanha punainen puulla vuorattu rakennus.
Janne Ridanpää. Kuva: Anna-Maija Halme.
  • FM, Median museo ja arkisto Merkin tutkija
  • Hämeen Heimoliiton säätiön puheenjohtaja
  • Kotiseutuliiton valtuuston jäsen
  • Harrastaa historian, kulttuuriympäristön ja kotiseudun tutkimista kirjallisesti ja kuvallisesti

Kotiseutuarkistojen tulevaisuus puhuttaa. Keskustelu aiheen tiimoilta virisi viime syksynä, kun Kansallisarkisto päivitti yksityisarkistojen vastaanottoa koskevan linjansa. Sen mukaan arkisto keskittyy jatkossa entistä enemmän temaattiseen hankintaan ja kansallisen tason toimijoihin.

Kotiseutuarkistojen vastuu kasvoi

Linjaus ei tullut yllätyksenä, sillä käytännössä paperille painettiin nyt se, mikä ilmassa oli ollut jo pitkään. Kotiseutuarkistojen on kuitenkin syytä vetää muutoksesta selkeä johtopäätös: niiden merkitys paikallisen ja alueellisen kulttuuriperinnön tallentajina korostuu entisestään.

Vastuu lisääntyy, sen myötä myös valta. Jotta molempia voidaan käyttää viisaasti, tarvitaan sekä aineellisia että henkisiä voimavaroja.

Olin kovin iloinen, kun kotiseutuarkistojen tuen tarve kirvoitti loppuvuodesta keskustelua myös eduskunnassa. Kansanedustajat Vesa Kallio (kesk.), Olga Oinas-Panuma (kesk.), Inka Hopsu (vihr.) ja Juha Hänninen (kok.) laativat aiheesta 26. marraskuuta kirjallisen kysymyksen.  Vielä iloisempi olin, kun tarkastin allekirjoittajien taustat: kolme puoluetta, kolme vaalipiiriä, hallitus ja oppositio. Kotiseutu ei katso puoluerajoja!

Ministeri Mari-Leena Talvitien joulunpyhien alla antama vastaus ei kuitenkaan luvannut konkreettisia tukitoimia, rahahanojen avaamisesta puhumattakaan. Tuskin kukaan sellaista odottikaan. Vastauksessa toki tunnustettiin paikallisen kulttuuriperinnön arvo, viitattiin myös yhteistyöllä ja digitalisaatiolla saavutettaviin etuihin.

Tarvitaan yhteistyötä ja suunnitelmallista digitointia

Digitaalisuuden hyödyt – paljon toiveita herättävästä tekoälystä puhumattakaan – eivät kuitenkaan pelmahda tyhjästä. Tarvitaan suunnitelmallinen polku, jossa ensin varmistetaan aineiston eheys ja järjestys, luodaan ja ylläpidetään tarvittavat järjestelmät ja vasta sen jälkeen päästään digitoimaan.

Prosessi voi kuulostaa raskaalta, mutta kotiseutuarkistoilla on verraton etu: pienilläkin roposilla voidaan saada paljon aikaan. Jo muutaman tuhannen euron vuosipanostuksella pystyttäisiin rakentamaan esimerkiksi yhteinen tietokanta sekä analogisen että sähköisen aineiston hallintaan. Digitaalisuus on siis yhteistyön mahdollistaja, ja päinvastoin.

Yhteistyötä on sitä paitsi tehty jo paljon. Viime vuonna ensimmäiset kotiseutuarkistot hyväksyttiin osaksi yksityisarkistojen kansallista hankintapolitiikkaa, jossa kyse on käytännössä arkistojen yhteisestä työnjaosta.

Toki yhteistyössä on vielä paljon syventämisen varaa. On viisautta pohtia arkistojen yhdistymisiä tai yhteisiä säilytystiloja, etenkin, jos aineistojen turvallinen säilytys sitä vaatii. Samalla on muistettava, että kotiseutuarkistojen tärkein voimavara on paikallisuus. Yhdistyminen, lakkautus tai aineiston siirto pois kotikonnuilta voivat syystäkin herättää tunteita. Digitointi ja sen myötä parantuva saavutettavuus madaltaisi kuitenkin kynnystä tehdä vaikeita, mutta toisinaan välttämättömiä päätöksiä.

Kotiseutuarkiston ahkeralla käytöllä on väliä

Samalla tulisi luoda selkeämpi malli paikallisarkistojen ohjaukseen. Jokaisen kotiseutuarkistoa ylläpitävän tahon tulisi pohtia realistisesti omia resurssejaan ja mahdollisuuksiaan. Kun kaikkea ei voida tallentaa, tarvitaan ennen kaikkea rohkeutta ja osaamista sanoa myös ”ei”. Se on pieni, mutta yllättävän vaikea sana.

Keskustelua ja avauksia kotiseutuarkistojen resurssien kohottamiseksi tarvitaan sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla. On kuitenkin yksi pieni teko, jonka sinä ja minä voimme tehdä, eikä se maksa käytännössä mitään: käytetään kotiseutuarkistojen palveluita! Jokainen asiakas, jokainen tutkittu asiakirja vie arkistojen asiaa eteenpäin, lisää niiden merkitystä ja vaikuttavuutta.

Jokainen historiallinen asiakirja on myös tutkijalleen ainutlaatuinen matka oman kotiseudun menneisyyteen. Se on kokemus, jota ei rahalla voi mitata.

Ministeri Talvitie: Paikalliset ja alueelliset aineistot ovat merkittävä osa yhteiskunnan muisti- ja identiteettiperustaa – Suomen Kotiseutuliitto