Mämmi lumihangessa – eräs tarina moninaisen kotiseudun kulttuuriperinnöstä

Kotiseutuliiton vaaliblogissa asiantuntijat kirjoittavat Kotiseutuliiton hallitusohjelmatavoitteiden teemoista. Sarjan neljännen blogin aiheena on liiton teema: kulttuuriperintöä on vaalittava ylisukupolvisesti. 

Merkittävä osa kulttuuriperintöämme kiinnittyy kertomuksiin ja tarinoihin eri paikoista, joita muistelemme. Siten luomme niitä uudestaan. Kertomukset paikoista ovat kuin tiloja, joihon astumme sisään eläytyäksemme, oppiaksemme ja puntaroidaksemme niiden merkityksiä. Muistot muuttuvat ajassaan ja suuntaavat tulevaan. Niiden ytimessä on aina jotain sellaista, jonka varassa luomme uutta ja ainutkertaista, omaa identiteettiämme. Ei ainoastaan muistojen kertominen vaan myös kuunteleminen mahdollistaa ylisukupolvisen perinnön elävänä pitämisen.

Aina kun matkustan junalla Kouvolasta Kotkaan,  suupieleni kääntyvät hymyyn Myllykosken aseman kohdalla. Mummoni kertoi usein seuraavaa tarinaa: hänen äitinsä ja veljensä perheineen löysivät pitkien evakkotaipaleittensa päätteeksi ensimmäisen pysyvämmän kotinsa Myllykoskelta. Vierailut sisarusperheiden välillä puolin ja toisin olivat erittäin tiheitä, karjalaiseen tapaan. Erään pääsiäisen alla tehdyllä kyläreissulla Kouvolan juna pysähtyi jo ennen Myllykosken asemaa kovan lumimyrskyn takia. 1940–50-lukujen vaihteessa ei ollut mitenkään tavatonta, että matkustajat komennettiin ulos työntämään junaa.

Kinokset olivat melkoiset, ja perille oli matkaa vielä ehkä noin kilometri. Isovanhemmillani oli mukanaan sylilapsi, aikamoiset pakaasit ja laukussa runsaat pääsiäisruuat.  Mummoni ei koskaan lähtenyt – edes perhevierailulle – tyhjin käsin, vaan hän kuljetti mukanaan tuomisinaan vaikkapa valmiiksi paistetun kaalilaatikon ja karjalanpiirakat. Perhe oli juuttumaisillaan upottavaan lumihankeen. Lahen pappani, hieman stressaantuneena tilanteesta, viskasi mukaan pakatun  mämmiropeen radanposken kinokseen. Kuormaa oli näet pakko keventää. Voin vain kuvitella sen jupinan ja porun sekä hikikarpalot norumassa kummankin isovanhempani otsilla.

Keväällä lumien sulaessa joku tuttava löysi pakkasen säilömän mämmin hangesta. Hän oli kovasti ihmetellyt mämmin alkuperää.

Tarinassa on voimaa

Kertomukseen tiivistyy koomisellakin tavalla monien kotiseutujen kulttuurinen risteyskohta: karjalais-hämäläinen perhe teollisuuspaikkakunnalla Kymenlaaksossa  tarpomassa lumihämyräkässä. Voin eläytyä poloisen isosisäni tilanteeseen, varsinkin jos lumen kuorruttama pipo on valahtanut silmille.

Mummoni kertoi tätä tarinaa aina hersyvästi nauraen. Ja oli sitä naurettu useasti yhdessä jälkeenpäin myös papan kanssa. Tarinassa on varmasti paljolti totuuden jyvää, mutta mummoni on varmasti räiskäissyt siihen mukaan omaa väritystään jokaisella kertomiskerralla. Tarina ei kerro, minne mukana otetut karjalanpiiraat päätyivät – ehkä ne sentään säästyivät pääsiäispöytään? Perinne joka tapauksessa välittyi tuleville sulkupolville: syömme pääsiäispöydässämme nykyään molempia tarinan herkkuja. Piirakoita leivon tai ostan torilta. Kymenlaaksolainen puolisoni valmistaa itse mämmiä, tuota länsisuomalaista superfoodia. Keitetyt munat litsaamme eli kopautamme yhteen, mutta kumpikin saa pitää omansa.

Kulttuuriperinnön vaalimisen ei pitäisi olla liian tiukkapipoista. Tässä tapauksessa mummoni välittämän perinteen suurin arvo on huumorissa ja kyvyssä nauraa itselleen.

Karjalaisilla on pitkät perinteet monikotiseutuisuudelle

Kaikki tietävät, miten yli 400 000 siirtokarjalaista asutettiin sodan jälkeen ympäri Suomea, ja osa heistä päätyi myöhemmin myös ulkomaille. Nykyisin heitä jälkeläisineen on arvioitu olevan jopa yli miljoona. Karjalaisjuurisia asuu siis ympäri maailmaa.

Sodan  jälkeen vallitsi pitkään ihanne ihmisen yhdestä kotiseudusta. Kyllähän agraariyhteiskunnassa yksi kotiseutu, kylä tai kaupunginosa, saattoi joidenkin tapauksissa pysyä rikkumattomasti samana koko elämän ajan, mutta kaupungistuminen ja teollisuus ovat liikuttaneet ihmisiä maaseudulta kaupungistuneisiin keskuksiin iät ajat. Erityisesti modernit matkustusmuodot ja suursodat irrottivat ihmisiä lapsuuden kotiseudultaan.

Siirtokarjalaisilla on ollut monta kotiseutua, kuten on karjalaisuuksiakin ollut monia. On ollut pakko vaihtaa maisemaa leivän perässä, ja on kiinnytty enemmän tai vähemmän lukuisiin uusiin paikkoihin.

Ennen toista maailmansotaa oli yllättävän yleistä, että kaupunkilaisilla perheillä oli useampi koti samaan aikaan eri paikoissa. Esimerkiksi moni viipurilainen asui ja teki töitä kesät maalla sukulaisten luona “oljamissa” tai huviloillaan, talvet asuttiin ja työskenneltiin kaupungissa.

“Kotiseutu voi olla myös pelkkä muisto tai mielikuva”

Evakkomatkoilla vieraista kodeista tai sukulaispaikoista tuli koteja oman asunnon puuttuessa. Usein perheenjäsenet asuivat erossa toisistaan eri paikkakunnilla.

Nykyisin mökillä tehdään etätöitä halon hakkuun lomassa. Tai asutaan talvi Espanjassa.

Etäällä toisistaan asuvat pitävät yhteyttä netin välityksellä. Virallinen koti  ei ole aina yksi yhteen henkisen kotiseudun kanssa, joillekin se voi olla täysin virtuaalinen. Kotiseutu voi olla jopa pelkkä muisto tai mielikuva – ylisukupolvisesti peritty kertomus. Se tuntuu joustavan tilanteen mukaan.

Sodan takia muutot ja paikan vaihdokset kiinnittivät siirtokarjalaisperheitä monen paikkakunnan tarinaan. Lukuisilla paikkakunnilla asunut isoäitini piti loppuelämänsä Lahden kotinsa seinällä Säkkijärven raanua ja lapsuuden kotiseutunsa pitäjäkarttaa. Hän muisteli useasti Viipuria,  työpaikkojaan Porissa, Raumalla, Hyrynsalmella ja Helsingissä.

Ja vielä vanhoilla  päivillään hän asui monta pitkää talvea Yhdysvalloissa, Massachusettsin osavaltiossa suomalaisiirtolaistenkin asuttamassa Fitchburgin kaupungissa. Sieltäkin löytyi yllättäen säkkijärveläisjuurinen tuttava. Minne isoäitini menikin, tuntui hän olevan kuin kotonaan.

Meidän keskuudessamme asuu vastaavalla tavalla kaukaa tulleita. Heillä on omat muistonsa ja ylisukupolviset tarinansa, sattumuksensa myös uudesta kotiseudustaan. Niitä olisi nyt erityisen tärkeää kuulla.

FM Terhi Pietiläinen viimeistelee Helsingin yliopistoon väitöskirjaa entisten viipurilaisten identiteetin rakentamisesta monipaikkaisessa muistelussa. Hän asuu Kotkassa.