Imatra kuuluu edelleen

Kun alan pitää esitelmää, saattaa Museoviraston erikoisasiantuntijan hattu tehdä sen, että yleiskieltä tulee suusta ulos. Mutta hetken puhuttuani ei sille voi mitään: karjalanmurretta pursuaa. Omat juuret ja lapsuus Imatralla ovat tiukassa. Vaikka olen muuttanut paikkakunnalta jo lähes 30 vuotta sitten, ei murre kulu pois. Vaikka mie lähen Karjalasta, ei karjala lähe miusta.

Olin vuosi sitten väitöskirjatutkijan haastattelussa murteeseen liittyen. Tutkimuksen aiheena oli tarkastella eteläkarjalaisten sieltä poismuuttaneiden murteen puhujien yhteyttä omaan identiteettiin. Tuo haastattelu avasi monta ymmärryksen lukkoa ja osaltaan selitti sen, miksi tuota puheenpartta niin sitkeästi kannan mukanani. Vaikka isä oli pääkaupunkiseudulta ja äiti savolainen, oli karjalan murre kuitenkin se kieli, johon kasvoin.

Kotoa suuntasin nuorena Savonlinnan taidelukioon. Jo teini-iässä omat juuret ja kotikulmat nousivat suureen arvoon. Yhdessä yössä ymmärsin, ettei omaa kotia saa aikaiseksi sillä, että kantaa tavaransa uuteen osoitteeseen. Arvoon nousivat Vuoksen ja Saimaan rannat, karjalanpiirakat ja ah – ne aina niin puheliaat ihmiset. Vuosien mittaan kotiseudusta on tullut nostalgian tyyssija, jossa on aina loma, juhlapyhä ja aurinkokin paistaa. Onneksi on sukua ja mökki oikealla suunnalla.

Oman lisänsä tähän kaikkeen tuo tietenkin se, että työkseni touhuan kaikenlaisten perinteiden parissa. Aloittaessani työt Museovirastossa aineettoman kulttuuriperinnön parissa, koin valtavan oivalluksen: melkein kaikki elämässä on peritty jostakin. Mikä vanhemmilta, isovanhemmilta ja ties kuinka kauan suvussa kulkien. Mikä ystäviltä, naapureilta, kouluista ja muista opinahjoista, työporukoista, puolisolta… Olen monenlaisten pitkien perinneketjujen kantaja. Ja samalla ihana vapaus: voin kantaa mitä haluan, mutta myös uudistaa ja jättää pois jonkin aikansa eläneen. Monia asioita siirrän eteenpäin lapsilleni, mutta itse he päättävät mitä mukanaan vievät.

Pääkaupunkiseudulla on vierähtänyt jo neljännesvuosisata. Vaikka näitäkin kulmia on tallattuna hyvä tovi, pidempään kuin lapsuuden maisemia, tunnen itseni edelleen enemmän imatralaiseksi kuin espoolaiseksi. Mutta kun lapsensa kasvattaa ja juurruttaa jonnekin, löytää kivenheiton päästä mahtavan suppilovahveroapajan ja koiranpentunsa kautta viimeistään on oppinut kaikki kadullaan asuvat etunimeltään, sitä voi todeta – tässähän se oma paikka nyt on.

Juttu on julkaistu aiemmin Kotiseutupostin 2/2022 Omakulmassa.