Yöllä voi ajatella jo aamua

Keskellä toisen maailmansodan synkintä ja ahdistavinta ajanjaksoa, tammikuussa 1942, liittoutuneiden edustajat laativat suuntaviivoja kumppanuudelle, josta oli myöhemmin muotoutuva Yhdistyneiden Kansakuntien yhteistyöjärjestö. Sodan loppu ei tuossa vaiheessa ollut vielä näköpiirissä, joten voi vain ihmetellä sitä optimismia, joka julistuksen kirjoittaneilla valtionpäämiehillä oli. Declaration by United Nations sisälsi jo ensimmäiset ajatukset tulevan toiminnan arvopohjasta; elämän suojelusta, uskonnonvapaudesta, ihmisoikeuksista…

Viheliäisenä avautuva 2020-luku on tuonut mukanaan pandemian ja parhaillaan sen laahuksesta hyppivät silmille erilaiset jatkovitsaukset. Sodan paluu Eurooppaan on saanut monet epäuskon ja epätoivon valtaan. Huominen näyttäytyy äkkiä haastavana myös suomalaisille – miten rakentaa jatkossa (enää koskaan!) yhteistyötä suuren itäisen naapurin kanssa, joka on valmis silmittömään väkivaltaan ja ihmisoikeuksien polkemiseen omien etujensa ajamiseksi?

Demokratian ajateltiin laajenevan lähes itsestään

Moni on jälkiviisaasti todennut, että hukkasimme tilaisuuden vaikuttaa myönteisesti Venäjän kehitykseen, kun ikkuna 1990-luvulla oli hetken raollaan. Kylmän sodan päättymisen huumassa demokratian ja siihen linkittyvien arvojen ajateltiin laajenevan ilman suurempia ponnisteluja lähes omalla painollaan. Tuon momentumin haaskaamisen pienenä osatekijänä voitaneen pohtia myös kulttuurivaihdon onnistumista. Vaikka yhteistyöllä on saatu paljon hyvää aikaiseksi ja kulttuuriverkostot ovat onnistuneet lähentämään toimijoita toisiinsa, voidaan perustellusti kysyä: tukiko työ demokratiakehitystä riittävästi ja parhaalla mahdollisella tavalla?

Tunnustan heti, että omat kokemukseni suomalais-venäläisistä kulttuuriyhteistyöprojekteista ovat ohuet. Muutamat välähdykset ovat kuitenkin saaneet minut muistelemaan neuvostoaikaista ”rauhanomaisen rinnakkaiselon” mallia. Sain siihen tuntuman lapsuudessani, jossa Neuvostoliiton erilaiset musiikki- ja kansantanssiryhmät vierailivat kotikunnassani Kaustisella. Kulttuurivaihto oli tuohon aikaan luonteeltaan enemmän muodollista sisältöjen esittelyä kuin vuorovaikutteista kanssakäymistä. En silti halua väheksyä takavuosien työtä. Ymmärrän hyvin niitä reunaehtoja, joita mm. valtion tiukka kontrolli ja kansalaisjärjestöjen asema naapurissamme ovat toiminnalle asettaneet.

Tulevaisuuden kulttuuriverkostot hyvän palvelukseen

Osana nykyisiä pakotteita kansainväliset kulttuuriverkostot ovat tällä hetkellä keskeyttäneet yhteistyön venäläisten kumppaneiden kanssa. Näin ovat tehneet mm. Pohjoisen kulttuurikumppanuuden verkosto (NDPC), suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi sekä euroarktinen neuvosto. Verkostoyhteistyön jatkuminen on siirtynyt epämääräiseen tulevaisuuteen. Tilannekuva muistuttaa etäisesti YK:n syntyä edeltäneitä maailmanpalon vuosia ja herättää samalla toiveikkaan uteliaisuuden. Millaiselle arvopohjalle rakennamme yhteistyötä tulevina aikoina, kun sota on vihdoin ohi ja naapurissamme on jälleen kansainvälistä oikeutta kunnioittava hallinto? Voisimmeko päättää jo nyt, että tulevaisuuden kulttuuriverkostot valetaan aiempaa tukevammin kestävälle kehitykselle ja sidotaan niiden toiminta laajasti kansalaisyhteiskuntaan osana jakamattomien ihmisoikeuksien edistämistyötä.