Urbaani kansallispuisto

Lapinlahden entisen mielisairaalan auditoriossa Helsingissä oli muutama vuosi sitten kansallista kaupunkipuistoa käsittelevä seminaari. Ennen tapahtuman alkamista paikalle saapunut Ylen toimittaja haastatteli muutamia meitä tilaisuuden järjestäjiä sairaalan pihalla.

Itse radiolähetys oli suora ja aikaa lyhyen haastattelun taustoittamisen oli vain pieni hetki. Toimittaja oli kuitenkin tilanteen tasalla ja kyseli minulta etukäteen mahdollisimman lyhyttä luonnehdintaa siitä, mikä ihme tämä outo kansallinen kaupunkipuisto oikeastaan on. – Se on eräänlainen urbaani kansallispuisto, vastasin. Toimittaja aloitti sitten pian suoran lähetyksen kysymällä minulta: – Kansallinen kaupunkipuisto on siis eräänlainen urbaani kansallispuisto, eikö niin? – Erittäin hyvä määritelmä, kiittelin toimittajaa.

Urbaani kansallispuisto kummitteli pitkään virallisen määritelmän rinnalla, kun Kansallinen kaupunkipuisto Helsinkiin! -liike teki kampanjaa puistokonseptin ulottamiseksi myös maan pääkaupunkiin monien pienempien suomalaisten kaupunkien jo toteutuneiden tai suunnittelussa jo hyvin pitkällä olevien kaupunkipuistojen lisäksi. Myöhemmin ympäristöministeriön asiantuntija painotti toisessa tilaisuudessa oikean kansallispuiston ja kansallisen kaupunkipuiston keskeisiä lainsäädännöllisiä eroja ja oli tietysti täysin oikeassa.

Mutta koska monilla meillä ei-asiantuntijoilla on kansallispuistoista olemassa jo hyvä kokemus, niin virheellinenkin muotoilu auttoi tuon ehkä hieman kankean ja joidenkin korvissa mahtipontisen kansallisen kaupunkipuiston konseptin ymmärtämistä. Erityisesti koska itse idea on mitä oivallisin.

Luonto ja kulttuuri yhdessä

Suurin osa nykyisistä suomalaisista keskisuurista tai isommista kaupungeista on muodostunut maaseutupitäjien kirkonkylien tai liikenteellisesti keskeisten kauppapaikkojen kautta hiljakseen ensin kauppaloiksi ja myöhemmin kaupungeiksi. Muutamia Helsingin tapaan kuninkaallisten tai keisarillisten käskyjen perusteella synnytettyjä kaupunkeja lukuun ottamatta.

Yleensä kaupunkeja ympäröivä maaseutu on silti itse asiassa kulttuurimaisemana vanhempaa kuin nykyiset kaupunkikeskustat. Viljelyalueet ja niityt rautakautisten asuinpaikkojen tai keskiaikaisten kylätonttien vierellä kertovat Suomessakin vuosisataisesta kulttuurivaikutuksesta usein nykyisin arvokkaiksi tunnistettujen luontoalueiden välittömässä naapurissa. Erityisesti rannikkoseuduilla ja muilla rintamailla vain mäkisimmät tai maaperältään kiviset, hiekkaiset tai muuten vaikeat alueet säilyivät katkeamattomasti villeinä metsäisinä katvealueina ja niidenkin puuvarantoja oli tietysti jatkuvasti hyödynnetty polttopuuna, rakentamisessa, kaskeamisessa ja myyntiartikkeleina.

Nyt 2020-luvulla iso osa myös entisistä peltoalueista on metsittynyt hienoiksi ja ekologisesti monimuotoisiksi kaupunkimetsiksi, joiden lomassa on kiehtovia säilyneitä fragmentteja satoja vuosia vanhoista kulttuurimaisemista, kyläpaikoista tai kartanoista. Näin on tapahtunut monin paikoin myös Helsingissä, jossa arvometsät ja ikivanhat luhtaniityt sekoittuvat lähiöiden eriaikaisiin rakennettuun ympäristöihin. Keskiaikainen viljelymaisema saattaa hyvinkin rajautua 60-lukulaisiin valkeisiin metsälähiön kerrostalomuodostelmiin.

Rakennuskulttuurin kannalta Suomessa jo säilyneet 1700-luvun rakennukset ovat harvinaisia. Tilanne on täällä pohjolassa hyvin erilainen kuin Etelä-Euroopassa, jossa vuosisatoja vanha rakennusmaisema on läsnä lähes joka puolella. Mutta juuri siksi vanhimman rakennuskannan erityisen vaalimisen tulisi olla itsestäänselvyys myös maan urbaaneimman alueen kaupunkisuunnittelussa, jotta edes jonkinlainen konkreettinen visuaalinen ja tilallinen yhteys omaan kulttuurihistoriaamme säilyisi myös tuleville sukupolville.

Luontoympäristöjen huomioiminen kaavoituksessa on samankaltaisessa ikävässä tilanteessa, vaikka viime vuosina keskustelu luontoarvoista onkin yleistynyt erilaisista kaavahankkeista käydyissä polemiikeissa. Valitettavasti varsinainen vaikutus kaupunkisuunnitteluun on silti edelleen verrattain vähäistä, vaikka pieniä muutoksen merkkejä hyvään suuntaan on nyt havaittavissa.

Kulttuuriympäristöjen suhteen edes keskustelu ei oikein ota alkaakseen, vaan aihe koetaan monin paikoin edelleen ikävystyttävänä vääjäämättömäksi selitetyn edistyksen ja kasvun jarruttamisena. Yleensä mahdolliset asemakaavatasoiset suojelumääräykset ulottuvat lähinnä rakennuksiin, ottamatta huomioon niiden ympärillä olevia maisemakokonaisuuksia, joihin rakennettu ympäristö oleellisesti liittyy ja josta se kokemuksellisesti nousee.

Kansallinen kaupunkipuisto Helsingissä

Kansallinen kaupunkipuisto on maankäyttö- ja rakennuslaissa määritelty arvokkaista luonto- ja kulttuuriympäristöistä muodostettu puistokokonaisuus, jonka osat liittyvät toisiinsa maa- tai vesiyhteyksin. Puiston perustamisesta päättää ympäristöministeriö kaupungin hakemuksesta. Nyt valmisteilla olevan uuden kaavoitus- ja rakentamislain luonnoksessa puiston asema säilyisi pääpiirteissään nykyisellään, mikä on hieno asia. Kaupungin itsensä laatiman hoito- ja käyttösuunnitelman vahvistaisi tosin jatkossa ympäristöministeriön sijasta elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus.

Puistoja on Suomessa nykyään kymmenessä kaupungissa.

Valtakunnan urbaaneimmassa kaupungissa Helsingissä kaupunginhallitus on äskettäin päättänyt kansallisen kaupunkipuiston perustamisselvityksen jatkamisesta Keskuspuiston ja Haltialan pohjalta. Olisi luontevaa ja viisasta, että jatkotyössä tehtäisiin samalla myös alustava päätös tulevasta laajennuspolusta Helsinkipuistoon sekä Itä-Helsingin kulttuuripuistoon, josta voidaan myöhemmin edetä Mustavuoreen ja Östersundomiin.

Näin Helsingin kansalliseksi kaupunkipuistoksi muodostuisi vuosien mittaan hieno kokonaisuus luonnoltaan monimuotoisista arvometsäkohteista, historiallisista puistoalueista ja maisemallisesti merkittävistä rakennetuista ympäristöistä sekä kantakaupungissa että esikaupunkialueella, idästä länteen ja etelästä pohjoiseen.

Lisää kansallisista kaupunkipuistoista ympäristöministeriön sivulta

www.ym.fi/kansalliset-kaupunkipuistot