Riku Ahola: Seurantalot eilen, tänään ja tulevaisuudessa

20.12.2016

Seurantalot eilen, tänään ja tulevaisuudessa

Nykyisessä yhteiskunnassa puhutaan usein juurettomuudesta ja siitä että ihmiset eivät identifioidu asuinpaikkaansa. Juurettomuuden sanotaan tuottavan epävakautta ja turvattomuutta yhteiskuntaan, kun sosiaaliset kontaktit ja niistä kumpuava positiivinen sosiaalinen pääoma on vähäistä. Onko yhteisöllisyys kadonnut yhteiskunnastamme?

Olen kotoisin Helsingin Malmilta. En siis ole syntynyt siellä, vaan Helsingin Kätilöopistolla, jossa yksi ensimmäisiä tapaamiani ihmisiä oli silloinen SKDL:n apulaiskaupunginjohtaja Anna-Liisa Hyvönen. Hän oli tuolloin katsastamassa vastasyntyneiden sinappikoneiden oloja helmikuisessa Helsingissä.

Synnytyslaitokselta tieni vei Kisakylän kautta Malmille, jossa kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni. Vanhempani ovat Itä-Suomesta. Suonissani vertaa savolaista, karjalaista ja Itä-Uudenmaan ruotsinkielistä verta. Kaukainen esi-isäni oli Moskovassa vankina neuvotellessaan Iivana Julman kanssa Kaarina Maununtyttären kädestä. Iivana oli julma mies Juusteenille, minä olen kuitenkin ennen kaikkea malmilainen.

Varhaisnuoruudessani katselimme usein viereisellä tontilla vankasti seisovaa puista ruskeanoranssia puutaloa, jossa vanhempi väki touhusi ja hääti tontilta finninaamaista nappiverkkarikansaa välituntitupakalta. Talo tuntui tuolloin olevan maantieteellisesti lähellä, mutta sosiaalisesti etäällä. Vartuttuani ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostuttuani aloin pikku hiljaa lähentymään tuota puista kasarmia. Vähitellen vanheneva väki kutsui minut kokouksiinsa ja tällä tiellä olen edelleen. Tein graduni yliopistossa työväentalosta, sen historian nuorista ja tietenkin sosiaalisesta pääomasta, joka on kaiken yhteisöllisyyden liima-aine. Minä toimin sinun kanssasi ja sinä minun. Yhdessä olemme onnellisia.

Malmin työväentalo imi minut lopulta vanhasta Eteläsataman suolamakasiinista sosialisoitujen hirsiseiniensä väliin ansiotyön merkeissä. Wanhat viisaat kertoivat että työväentaloasiaa voi ajaa ihan kansallisella tasolla. Tekivät minusta Kansantalojen Liiton toiminnanjohtajan. Joka puolella Suomea olen kohdannut saman kysymyksen, mistä uusi sukupolvi talojen ylläpitoon ja toimintaan. Samalla puhutaan siitä että lapsella ja nuorella tulisi jokaisella olla edes yksi harrastus.

Miksi työväentalo tuntui etäiseltä minulle nuorena, miksi nuoret häädettiin tontilta? Olisiko tuolloinen yhteisö voinut toimia toisin? Mitä minä voin tehdä tänään toisin? Seurantalot toimivat parhaimmillaan koko paikkakuntansa keskuksina. Yks-Pihlajan toimitalolla paikalliset toimijat järjestävät kulttuuri- ja liikuntatapahtumia, joissa paikalla on koko taajaman väki ja osa tahtoo tulla mukaan kauempaakin. Ovet ovat avoimet kaikille.

Tuosta ihmisten kohtaamisesta rakentuu se yhteisöllisyys, joka toimii liima-aineena sekä talojen hirsien korjaamiselle että ihmisten juurtumiselle paikkakunnalleen. Kun minulla on paikka, johon identifioidun, tunnen olevani osa paikkakuntaa. Kun tämä tunne syntyy jo nuorena, on monin kerroin todennäköisempää että nappiverkkarikansa on osa seurantalojamme myös tulevaisuudessa. Taloja ei ole olemassa ilman yhteisöä niiden ympärillä. Rakennus on kuin luuranko ilman ihmisiä, jotka ovat kehon muu kudos luiden ympärillä.

Riku Ahola
Kirjoittaja on Kansantalojen Liiton ja Malmin työväentalon toiminnanjohtaja. 

 

Kolumni on julkaistu aiemmin Kotiseutupostin 4/2016 Omakulma-palstalla. 

Kuva: Juhani Järvenpää.